Tulossa: Disney-sarjakuvien historia

btyTämän Disney-sarjakuvan historiaa käsittelevän yleisesityksen piti ilmestyä tänä syksynä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Mutta koskapa korona-covid perui ensin keväisen Tampere Kuplii -tapahtuman ja saattaa laittaa myös syksyn Helsingin festarit virtuaaliseksi, niin tämän kirjan ilmestymistä päätettiin siirtää ensi vuoden kevääseen. Lisäksi ilmestyihän minulta jo tämän vuoden keväällä Avaimia Ankkalinnaan -esseekokoelma.

Alustava kansikuva on joka tapauksessa olemassa. Disney-sarjakuva täytti toki tänä vuonna 90 vuotta, mutta onhan noita aiheeseen liittyviä merkkitapauksia ensikin vuonna. Aku Ankka -lehti nyt ainakin täyttää 70-vuotta. Sopiva hetki siis Disney-sarjakuvan historiaa käsittelevälle kirjalle! Kokonaisesitys kaikesta kaikkina aikoina tehdyistä Disney-sarjakuvista ilmestyy Tampere Kuplii -festivaaleilla 2021!

Disney-sarjakuvia on tuotettu yli kahdeksan vuosikymmenen aikana ainakin Yhdysvalloissa, Englannissa, Italiassa, Hollannissa, Tanskassa, Ruotsissa, Espanjassa, Ranskassa, Argentiinassa, Brasiliassa ja pienimuotoisesti myös Suomessa. Piirtäjiä ja kirjoittajia löytyy vielä useammasta maasta.näytesivu 1

Maailmalta löytyy vain yksi jokseenkin kattava kokonaisesitys kaikista kaikkina aikoina tehdyistä Disney-sarjakuvista. Kyseinen italialaisen Alberto Becattinin 1990-luvulla tekemä kirja Disney Comics, la storia, i personaggi 1930–1995 käännettiin ajantasaistettuna englanniksi pienen Theme Park Pressin toimesta vuonna 2016. Disney Comics – The Whole Story on paksu ja varsin kattava teos, joskaan se ei ole järin analyyttinen tai kriittinen. Materiaalin laajuuden vuoksi se on paikoin luettelomainen; nimiä, faktoja, vuosilukuja vilisee toisinaan pötkössä. Sarjakuvien luonnehdinta, kuvailu ja peilaaminen valmistumisaikansa maailmaan, yhteiskuntaan ja kulttuuriympäristöön jää melkein olemattomaksi.

Kriittistä ja analyyttistä, yhtenäistä Disney-sarjakuvien historiaa ei oikeastaan ole vielä kirjoitettu. Tämä kirja pyrkii olemaan sellainen.

Will Eisner romaaniperinteen osana

Dropsien kansikuvaOlen viime aikoina rustannut tekstausfonttia Will Eisnerin Dropsie Avenue -sarjakuvaromaanin suomennosta varten. Muutamista Kvaak.fi -portaalin aktiivijäsenistä koostuva porukka Kvaak kustannus on nimittäin laittanut pystyyn Mesenaatti-joukkorahoituksella julkaisuprojektin, jonka avulla tämä suomentamatta jäänyt Contract with God -trilogian viimeinen osa saataisiin julkaistua myös meillä. Aiemmat osathan tulivat Jalavan kustantamina jo muinoin 1980-luvulla, Talo Bronxissa (1982) ja Elinvoima (1987).

Will Eisner (1917–2005) mainitaan aina sarjakuvamuodon uudistajana nimenomaan uraauurtavan Talo Bronxissa -sarjakuvaromaaninsa vuoksi. Alun perin vuonna 1978 ilmestynyttä teostaan varten hän keksi termin graphic novel, koska katsoi ”comics” -termin olevan vääriä mielikuvia herättävä ja jopa täysin halventava. Kyseessä kun oli kuitenkin taiteellisesti kunnianhimoinen teos, joka oli lähempänä vakavaa kirjallisuutta kuin perinteisissä viihdegenreissä pyörinyt ”comics”.

Graphic novel, eli kirjaimellisesti graafinen romaani, viittaa romaanimaiseen sisältöön pituutensa ja rakenteensa puolesta. Se on pitkä kertomus, joka rakentaa ja loppuunkäsittelee henkilöhahmonsa ja teemansa kutakuinkin yhden teoksen aikana. Olkoonkin, ettei Eisner ollut ensimmäinen alallaan, ovat hänen tarinansa silti enemmän kirjallisessa traditiossa kiinni kuin hänen edeltäjänsä. Kaikkein tiukimmin hänet voi nähdä amerikanjuutalaisen romaaniperinteen jatkajana ja laajentajana. Romaani voi olla myös sarjakuva – ilman että tulos on pelkkä pidennetty comic book (sarjakuvalehti).

Aivan erityisesti Eisner voidaan asettaa oman ikäpolvensa amerikanjuutalaisten kirjailijoiden joukkoon, joiden kirjat käsittelevät siirtolaisuutta uudessa maailmassa tai maallistuneen amerikkalaisen yhteiskunnan ja vanhan juutalaisen tradition välistä hankausta. Tarinoissa on omakohtaisuutta ja yhteiskunnallista otetta. Esimerkiksi Henry Roth (1906–1995) kertoo kirjassaan Vaikkapa unta (Call it Sleep, 1934) omiin kokemuksiinsa perustuen kasvuvuosistaan juutalaissiirtolaisten asuinalueella New Yorkin Lower East Sidessa aivan 1900-luvun alussa. Samoilta alueilta kertoi sosialistikirjailija Michael Goldin (s. Itzok Isaac Granich, 1894–1967) Rahattomia juutalaisia (Jews Without Money, 1930).

Kovin moni vanhemman polven amerikanjuutalaisista kirjailijoista omaa myös samantapaisen taustan kuin Eisner. Nämä, tai heidän vanhempansa olivat Itä-Euroopasta 1800-1900 -luvun vaihteessa vainoja paenneiden siirtolaisia, jotka toivat mukanaan laajan tarinaperinteen lisäksi myös toivon uudessa maailmassa selviämisestä. Saman toivon, josta Eisner kertoo kirjassaan Elinvoima (Life Force, 1988). Vaikka olot olivat paremmat kuin vanhassa kotimaassa, jouduttiin silti kokemaan köyhyyttä ja syrjintää. Silti halu selvitä ja usko sivistykseen tai kovaan työhön antoi toivoa.

Eisner itse ei lämmennyt ajatukselle, että hänen tuotantonsa kuuluisi oleellisesti amerikanjuutalaiseen romaaniperinteeseen. Vaikka kirjailijan tausta ja romaanien henkilöt ovat juutalaisia, katsoi Eisner kirjoittavansa yleisesti ihmisyyden kokemuksista ja olemassaolon kysymyksistä. Selviytyminen tai elämän tarkoituksen pohtiminen eivät ole millään tavalla yksinomaan juutalaisuudelle ominaisia asioita.

Dropsie mallisivu 2Eisnerin sarjakuvia lukiessa huomaa vaikutteita myös vanhasta teatteriperinteestä. Hänen hahmojensa gestiikka on vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Piirrettynä se toimii hyvin, koska hahmojen ajatuksia ja mielenliikkeitä ei tarvitse kirjoittaa ulos. Ne voi ”lukea” kuvista. Näyteltynä samanlainen tyyli vaikuttaisi vanhahtavan teatraaliselta, mykkäelokuville ominaiselta yliampuvalta mimiikalta.

Puhtaasti perinteistä sarjakuvailmaisua Eisner uudisti jo 1940-luvulla, toisen maailmansodan jälkeen. Hänen Spirit-sarjakuvansa murtautui ahtaasta supersankarisarjakuvan genrestä ja sarjan lyhyet jaksot kasvoivat kiehtoviksi pikku novelleiksi. Näissä jaksoissa varsinainen päähenkilö, naamioitunut rikosetsivä Spirit (Denny Colt) saattoi jäädä pieneen sivuosaan. Etualalle näissä hauskoissa tai vakavissa ja satiirisissakin elämän viipaleissa nousivat usein tavalliset ihmiset.

Sarjakuvailmaisun käytön laajentamista Eisner jatkoi 1950–60 -luvuilla valmistaessaan sarjakuvamuotoisia oppaita ja käyttöohjeita Yhdysvaltain armeijalle. Perinteisempään sarjakuvailmaisuun yhdistyi infografiikkaa ja kaavioita, ja vaikkapa armeijakaluston huoltaminen ohjeistettiin näissä lehdissä paljon tavanomaista havainnollisemmin.

Sarjakuvaromaanien tekemisen Eisner aloitti oikeastaan aivan eläkeiän kynnyksellä. Sarjakuviin aina vakavasti suhtautunut Eisner pääsi vasta nyt näyttämään todelliset kykynsä kirjoittajana ja sarjakuvantekijänä. Talo Bronxissa -kirjan (joka on oikeastaan novellikokoelma) jälkeen syntyi muiden muassa laaja sukukronikka Myrskyn silmään (In the Heart of the Storm, 1991), joka on ilmeisen omaelämäkerrallinen.

Uneksijaa (The Dreamer, 1985) voi huoletta pitää eräänlaisena avainromaanina. Siinä Eisner kertoo nuoruuden kokemuksistaan varhaisessa sarjakuvalehtibisneksessä. Avainromaanille tyypilliseen tapaan se sisältää tunnistettavia henkilöitä, joiden nimet on kuitenkin muutettu. Idealistinen Eisner törmäsi alan raadollisuuteen jo 1930-luvulla, vaikka oli itse luomassa teollista tai ainakin studiomaista sarjakuvalehtipiirtämistä.

Dropsie mallisivu 3Dropsie Avenue kronikoi New Yorkin etelä-Bronxin alueen vaiheita alkaen 1870-luvun alkupuolelta, ja myöhempien aikojen kukoistuksesta, etnisistä konflikteista ja lopulta alueen rappeutumisesta 1960–70-luvuilla. Pitkä tarina etenee rapsodisesti lyhyin jaksoin, pääosassa on oikeastaan – kuvitteellinen, mutta todenmukainen – Dropsie Avenuen korttelialue. Etelä-Bronxin alueen kehityskulku on todellinen. Kirjan tematiikka on aiempia laajempi, Eisner käsittelee rakentuvan suurkaupungin urbaania dynamiikkaa, kulttuurillis-etnisiä, väkivaltaisesti purkautuvia jännitteitä ja muita sosiaalisia ongelmia. Kulttuurien sulatusuuni kiehuu, there goes the neighbourhood.

Ole mukana rikastuttamassa käännössarjakuvaa Suomessa:
Dropsie Avenuen joukkorahoitussivu Mesenaatti-palvelussa.

EDIT 4.7.2020:
RAHOITUS ON PÄÄTTYNYT
154 MESENAATTIA
LOPPUSUMMA 9571 €

Korkeajännityssarja 1955

Laitetaanpa taas välillä sarjakuva-arvosteluja. Tämä on julkaistu hieman lyhyempänä Sarjainfo-lehden numerossa 1/2020.

Arviokuva Korkkari 1955 kansiKuun valtias – Korkeajännityssarja
vuoden 1955 parhaita tarinoita näköispainoksena
Egmont 2019

Vanhalla 1950-luvun Korkeajännityssarja-lehdellä on varsinkin suurten ikäluokkien parissa suorastaan legendaarinen maine. Noina 1950-luvun aikoina ei lehdessä ollut vielä lainkaan sotatarinoita. Ensimmäisinä vuosina Korkkarin sivut täyttyivät kirjallisista yksityisetsiväseikkailuista, jotka perustuivat muiden muassa Edgar Wallacen, Ernest Dudleyn ja Sax Rohmerin kirjoihin. Pian mukaan tuli modernimpaa seikkailusarjakuvaa, alkuperäiskäsikirjoituksiin perustuvaa tyylikästä science fictionia sekä uudenaikaisia rikospoliiseja ja yksityisetsiviä. Tämän materiaalinsa Korkkari sai brittiläisistä Thriller Picture– ja Super Detective Library -lehdistä.

Kirjan avaava Takaa-ajettuna on hitchcockilainen jännäri tuiki tavallisesta miehestä, Joe Chubbista, joka joutuu onnettomien sattumien vuoksi niin rikollisten kuin virkavallankin jahtaamaksi. Pakomatkansa aikana Chubbin on morsiamensa avustamana löydettävä ainoa todistaja, jonka avulla hän voi osoittaa olevansa syytön murhaan ja jalokivivarkauteen.

Takaa-ajaettuna -sarjakuvan piirtänyt Oliver Passingham (1925–2003) on myös naisetsivä Lesley Shanen takana. Lesley Shane aloitti sanomalehtisarjakuvana vuonna 1953. Oman etsivätoimistonsa omistanut Shane oli melkoisesti edellä aikaansa. Hän ratkoi rikoksia paljon ennen G.G. Ficklingin vuonna 1957 luomaa Honey Westiä, ja Modesty Blaisekin aloitti uransa vasta 1963.

Urheilullinen Shane tuntee aseet, hän taitaa kamppailulajit, osaa miekkailla ja lentää lentokoneella. Tapaukset hän ratkaisee kuitenkin pääosin kärsivällisyydellään ja nokkeluudellaan. Suomalaiset lukijat muistavat Shanen Helsingin olympiakisoihin sijoittuneesta seikkailusta, joka nähtiin edellisessä, vuoden 1954 Korkeajännityssarjan näköispainoskirjassa. Tämän kirjan tarinassa Shane tekee tyhjiksi entisen gangsterin korkealentoisen ryöstösuunnitelmat vanhan aristokraatin vuoristolinnassa.

Arviokuva Korkkari Kuun valtiasAvaruusseikkailija Rick Random on vanhan Korkeajännityssarjan lämpimimmin muisteltuja sarjakuvia. Random on avaruuteen asti laajentuneen Britti-imperiumin tai ainakin kansainyhteisön planeettainvälisen rikostutkimuskeskuksen (Interplanetary Bureau of Investigation, I.B.I.) agentti. Avaruusetsivän seikkailut ovat charmantin huvittavasti vanhentuneita ja kokoelman nimikkoseikkailun tekee hauskaksi se seikka, että se tapahtuu tämän vuoden (2020) kesäkuussa! Tämä paljastuu Kuun valtias -tarinan avausruudussa näkyvän kirjekuoren postileimasta.

Rick on saanut ihan paperipostina virallisen kutsun Kuun valtiaaksi itseään nimittävältä eksentrikolta, ”kuningas Leolta”. Hänen isänsä oli onnistunut hankkimaan Kuun omistukseensa juonikkain konstein ”vuonna 1970 päättyneen suursodan jälkeen”. ”Kuningas” on rakentanut kuuhun hulppean kaupungin ihmeellisine rakennuksineen. Kuun valtiaalla ja hänen tiedemiehellään on kuitenkin kierot juonet mielessään ja he käyttävät Randomia hyväkseen. Tarinan kuvittanut Bill Lacey on onnistunut piirtämään pyörryttävän erikoisia arkkitehtonisia näkymiä hullun kuninkaan Kuu-kaupunkiin. Myös kokoelman toisessa Rick Random -tarinassa Kadonneet avaruusmiehet nähdään oman yhteisönsä vieraalle planeetalle rakentanut hullu despootti-tiedemies. ”Narm, synkkä planeetta, jolla on 7 kuuta”.

Kokoelman viimeinen tarina, Ron Turnerin piirtämä Vaarojen saari tuntuu saaneen osan innoituksestaan King Kong -elokuvassa esiintyneestä sumuverhon piilottamasta Pääkallosaaresta. Tosin ilman jättiläisapinaa. Tarinassa sankareita ja konnia saarelle vetää suunnaton helmiaarre. Saaren alkuasukkailla on kuitenkin asiasta oma sanansa sanottavana. Näitä ei kuitenkaan esitetä pelkkinä verenhimoisina villeinä.

Arviokuva Kuun valtias kannetKirjan sarjakuvat on kuvattu suoraan vanhoista lehdistä, mikä ei tosiaankaan takaa kovin hyvää visuaalista ulkoasua. Iso osa ohuimmista piirrosviivoista on kadonnut jo alkuperäispainoksen aikana ja kaikki virheet ovat mukana sellaisinaan. Lesley Shanen seikkailussa sivun 50 (kirjassa sivu 118) ruudut ovat vaihtaneet keskenään paikkaa, ja käännös on vanhahtavan kökköä ja tekstaus välillä kömpelöä. Oman nostalgisen lisänsä kaikki tämä toki mukanaan tuo.

Kaljasieppo ja kiljukaula

Ryppy Reiska kiljuretki.inddYritän joka vuosi julkaista jonkin pienlehden Helsingin sarjakuvafestivaaleille. Vuonna 2018 se jäi tekemättä Barks- ja Koipeliini-kirjojen työtaakan takia. Tänä vuonna (2019) onnistuin kuin onnistuinkin puristamaan jälleen kuvasarjakoosteen kasaan. Myrkky-lehdessä vähän aikaa 2000-luvun alussa rellestänyt kiljukaula kaljasieppo, baarikärpänen Ryppy-Reiska alkoi elää mielessäni uudelleen. Vuonna 2017 piirretyn kaksisivuisen pikkusarjan ympärille piirtyi pikkuhiljaa uusia jaksoja, kun mieleeni alkoi pulpahdella Ryppy-Reiskalle sopivia absurdeja tilanteita. Muutaman vanhan Myrkyssä aikoinaan ilmestyneen ”klassikon” kera materiaalista koostui 36-sivuinen pikkulehti Kiljuretki kellarissa.

Se, ken kaipaa pahkasikamaista törttöilyördäämistä ja myrkkymäistä kiljukonttausta, saattaa jopa nauttia tästä kokoelmasta. Astu Pub Pallomahaan, katuojaan, kiljukellariin ja iltapäiväkaraokeen.

Alla on irkkupubi Pall O’Mahon, jossain lähiössä. Sankarimme päämaja – silloin kun hän saa astua sisään. On muitakin paikkoja. (Pallomaha oli vuoteen 1984 asti Fentos Baari). On piljarti, perjantai-pingo, tiistai-visa, jukepoksi, karaoke, tarts ja lauantai-show. Lounasta saa. Tunnetaan tuttavallisemmin lempinimellä Pub Pallomaha. Pub Pall O Mahon

Tilaa lehti Turun Sarjakuvakaupasta.

Alixin ensimmäinen seikkailu

Laitetaanpa tähän lisää vanhempia sarjakuva-arvosteluja. Tämä ilmestyi aikanaan Sarjainfossa. WSOY julkaisi Jacques Martinin Alixia kahdeksan albumia vuosina 1974-75. Apollo täydensi sarjaa 2009-15 yhdeksällä albumilla. Jacques Martin toimi Hergén apulaisena ja piirsi monia muitakin sarjakuvia. Ehkä kirjoitan niistä joskus.

Arviokuva Alix peloton kansiJacques Martin:
Alix peloton
Suomentanut Sami Kesti
Apollo 2015

Apollo on julkaissut historiallisen rariteetin. Alix peloton on Jacques Martinin ensimmäinen Alix-tarina. Se ilmestyi belgialaisessa Tintin-lehdessä jatkosarjana vuosina 1948—1949.

Tarina alkaa 53 eKr. parthialaisen Khorsabadin kaupungin porteilta. Roomaa hallitsi tuohon aikaan kolmen miehen, Caesarin, Pompeijuksen ja Crassuksen triumviraatti. Crassuksen armeija oli sotaretkellä Parthiassa. Alixin astuessa näyttämölle on tämä pelkkä Khorsabadin palatsiin orjaksi joutunut pelokas gallialainen nuorukainen, kaukana myöhempien albumien neuvokkaasta sankarista.

Alix on vanhanaikaisten poikakirjojen tapaan eräänlainen kasvu- ja selviytymistarina. Ruipelomainen Alix joutuu jatkuvasti kiperiin paikkoihin, jotka tietysti karaisevat häntä. Heti alkuun Alix jätetään sidottuna ilmiliekeissä palavaan palatsiin. Hän saa tuta vallihaudan krokotiilit, susilauman hyökkäyksen, maanjäristyksen, hän kohtaa merirosvot, ottaa osaa kilpa-ajoihin, gladiaattoritaisteluihin… lopulta Alix päätyy roomalaisen ylimyksen Honorus Gallan adoptoimaksi ja kerää matkalla niin ystäviä kuin vihamiehiäkin, ja ystävystyypä vielä itsensä Caesarin kanssa. Tarina etenee vikkelästi tilanteesta toiseen, mutta onnistuu olemaan suhteellisen viihdyttävä ja kiinnostavakin.

alix9_sivu4_isoPiirroksellinen ote on tässä vielä hieman horjuvaa, joskin hyvin yksityiskohtaista. Historiallinen tarkkuuskin on vielä hakusessa. Martin piirsi esimerkiksi tarinaansa Rodoksen kolossin täydessä loistossaan, vaikka se oli sortunut jo 220 luvulla eaa.

Apollon julkaisema versio perustuu Castermanin vuonna 1973 julkaisemaan uusintapainokseen. Sen vuoksi tässä on uudelleen piirretty kansikuva ja sen sarjanumerointikin on 9. Väritys on myös uusittu ja selitystekstejäkin on hieman tiivistetty, mikä on voinut tehdä tarinan seuraamiselle vain hyvää.

Uusi, laajennettu laitos: Kirjoituksia Koipeliinista, Maaronista ja Mytekistä…

Uutta kirjaa pukkaa. Julkaisijana Juri Nummelinin Kustantamo Helmivyö.

Kyseessä on laajennettu ja korjattu uusintaversio vuonna 2009 omakustanteena ilmestyneestä samannimisestä kirjasta.

Siihen on koottu lähinnä Kvaak.fi:ssä ja Sarjainfossa julkaistuja sarjakuva-aiheisia tekstejä. Joukossa on artikkeleita, arvosteluja ja kepeitä kolumneja.

Tekstien painotus on vanhoissa sarjakuvissa, monilta osin jo unohtuneissa lehdissä ja albumeissa. Osa on unohtunut syyttä ja osa syystäkin, toiset puolestaan ovat mielenkiintoisia kuriositeettejä menneiltä vuosilta.

Omituisia ja huonoja sarjakuvia käsittelevät tekstit ilmestyivät Kvaak.fi-portaalissa lyhytikäiseksi jääneessä kolumnisarjassani Divarin helmet – hämärän rajoilla. Siinä kerroin antikvariaattien hämäristä hyllyiltä tekemistäni ”löydöistä”. Shokki sarjat -lehdestä kertova juttu on kokonaan uusi, vaikka kuuluukin tavallaan samaan sarjaan..

Sarjakuvalehdistön vaiheita on päivitetty vuoteen 2018 aina Läskimoosekseen asti. Tuore Kevytmetalli ei valitettavasti enää siihen kerennyt.

Tilattavissa mm. Turun Sarjakuvakaupasta.

Kirjan arvostelu Kvaak.fi:ssä.

Sisältöä

7 Koipeliini käpälämäessä
14 Vaka vanha Väkevämies
20 Görlityttöjä ja lammaskaalia
26 Maan mies Marsissa
31 Koltan perintö
35 Sarjakuvalehdistön vaiheita Suomessa
74 Lipponen, Korkki ja Outsider sarjakuvissa
80 Heimosoturi Ismo
85 Puhveli-Ville
89 Kaksiväriset cowboyt
95 Seikkailija silkkipytyssä
107 Vicky
113 Rock ja Elvis sarjakuvina
117 Nizar viidakosta
121 Shokki sarjojen tieteislogiikkaa
127 Jättiapinarobotti jyllää
132 Korkkarin näkkäri
136 Ranskalainen pulp-sankari
139 Zoomin sankarit
143 Attila ja Buddy
147 Matkaopas sarjakuvaromaanin mantereelle

Ankkamestarin salaisuus

Pitkään valmistelemani kirja Carl Barks – Ankkamestarin salaisuus on ilmestynyt! Kirjan päärungon muodostavat Barksiin liittyvät tekstit, jotka ovat ilmestyneet vuosina 1998–2018 päätoimittamassani, Disney-sarjakuviin keskittyvässä fanzinessa Ankkalinnan Pamaus. Jonkin verran aineistoa olen ottanut mukaan myös muutamista artikkeleista, joita olen kirjoittanut Sanoma OY:n Disney-sarjakuvakirjojen esittelyteksteihin. Kaikkia tekstejä on laajennettu, editoitu ja korjailtu. Olen kirjoittanut myös muutamia pitkiä, täysin uusia esseitä vain tätä kirjaa varten.Barks kirja kansi

Kirja ei käy läpi Barksin elämää ja urahistoriaa. Sen tapaisia tekstejä on julkaistu suomeksikin useampia. Simo Sjöblom kirjoitti 1992 bibliografiansa yhteyteen suhteellisen pätevän, 60-sivuisen tiivistelmän Barksin elämänvaiheista. Vuosina 2006–09 julkaistu kirjasarja Carl Barksin kootut sisältää Geoffrey Blumin kirjoittamien artikkelien kautta erinomaisen ja laajan katsauksen Barksin henkilökohtaiseen elämään ja uraan. Saatavilla on myös Michael Barrierin mainio kirja Carl Barks and the Art of the Comic Book.

Tällainen tiukan biografinen näkökulma jää laajemmalti sivuun tämän kirjan fokuksesta. Tarkastelu kohdistuu pikemminkin sarjakuvien sisältöihin, tarinoiden teemoihin ja aiheisiin.

Tarkoitukseni on eri näkökulmien kautta tarkastella syvemmin, millaisessa kulttuurillisessa ja historiallisessa kontekstissa Barksin sarjakuvat syntyivät. Tutkin myös minkälaiseen tarinaperinteen jatkumoon hänen ankkasarjakuvansa nivoutuvat.

Barksin sarjakuvat seuraavat hämmästyttävän tarkasti amerikkalaisessa yhteiskunnassa neljännesvuosisadan aikana tapahtuneita muutoksia ja kehitystä ajallisesti toisesta maailmansodasta Vietnamin sodan vuosiin. Niissä näkyvät amerikkalaisten elintason nousu ja keskiluokkaistuminen lähiöineen toisen maailmansodan jälkeen, teknologinen kehittyminen ja kylmä sota. Jopa orastava hippikausi protestoivine nuorisojoukkoineen näkyy Barksin loppukauden töissä. Samaten monilla hänen pitkillä, eksoottisiin ympäristöihin sijoittuvilla seikkailutarinoillaan on yllättävän pitkät kulttuurilliset juuret.

”Modernin sarjakuvan historiaan mahtuu muutamia elämää suurempia taiteilijoita. Carl Barksin (1901-2000) tarinat ovat vaikuttaneet satoihin miljoonin ihmisiin. Mikä on ankkamestarin salaisuus?
Ensiluokkaisesti ansioitunut ankisti, sarjakuvaneuvos Timo Ronkainen tutkii asiaa Barksin sarjoja eri näkökulmista lähestyvien esseiden kautta.”

Carl Barks – Ankkamestarin salaisuus
Zum Teufel 2018
ISBN: 978-952-5754-70-4
272 sivua

Uusvanha Piko ja Fantasio

Émile Bravo
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut: Piko – nuoren sankarin päiväkirja
Suom. Anssi Rauhala
EGMONT, 2010

Schwartz & Yann
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut 2: Tummanvihreä pikkolopoika
Suom. Emilia Melasuo
EGMONT, 2010

Piko, eli Spirou on franko-belgialaisen sarjakuvan ikoneja, mutta meillä Tinttiä heikommin tunnettu. Parhaiten muistetaan Franquinin tekemät seikkailut ja ehkä parivaljakko Tome & Janryn tuoreemmat albumit.

Sarjan loi ranskalainen Robert Velter 1938. Laivastoupseerina laajalti matkustellut Velter tapasi Martin Brannerin (Winnie Winkle eli Kulmalan kaverit) ja oppi tämän apulaisena sarjakuvapiirtäjäksi. Euroopassa puhkeamaisillaan olevan sodan kynnyksellä Velter loi Spirou-lehteä varten oman nimikkosankarin, Moustic-hotellin nuoren pikkolon. Sarjan tekijällä oli omaa kokemusta, sillä hän oli toiminut Lontoossa 16-vuotiaana hotellin hissipoikana.

Sota-aika tai 1930-luvun lopun poliittiset jännitteet eivät sarjassa juurikaan näkyneet, vaan se tarjosi lapsille yksinkertaista eskapistista viihdettä. Spirou-lehti oli parin sotavuoden ajan lakkautettunakin.

Toinen maailmansota pakotti Velterin rintamalle ja luopumaan sarjastaan vuonna 1943. Jatkajaksi tuli ensin Jijé ja sitten Franquin, joka kohotti sarjan suosion huippuunsa. Vaikka hotellipikkolon hommat loppuivat, punainen univormu jäi.

Émile Bravo palauttaa uudessa perinnetietoisessa tulkinnassaan sarjan juurilleen, 1930-luvun lopulle ja liittää sen nyt tiukasti historialliseen kontekstiinsa.

Euroopan jännittynyt tilanne heijastuu brysseliläisten takapihojen lastenleikkeihin asti. Pojanviikareiden jalkapallopeli hajoaa taustoiltaan poliittisiin nujakointeihin. Piko itse on poliittiselta maailmankuvaltaan naiivi, katolisen orpokodin kasvatti, joka albumin mittaan kyllä oppii tiedostamaan ympäröivää maailmaa. Moustic-hotelli puolestaan näyttelee tulevan sodan kannalta merkittävää roolia.

Bravo tiputtelee albumiinsa viittauksia ja muistumia vanhoihin Pikon ja Fantasion seikkailuihin, enimmäkseen sellaisiin joita ei ole suomennettu. Lähimmäksi suomalainen lukija pääsee Kehän kuninkaat -albumissa, johon on koottu Franquinin 40-luvun lopun töitä. Tinttiäkin Bravo tietysti vilauttaa ruutujen välissä.

Schwartzin ja Yannin Tummanvihreä pikkolopoika on kuin jatkoa Bravon albumille, vaikka tekijät eivät tiettävästi tienneet toistensa tekemisistä, ennen albumien ilmestymistä. Nyt toinen maailmansota on jo täydessä vauhdissa, hakaristiliput ovat melkein peittäneet Mousticin julkisivun. Taistelu miehittäjiä vastaan jatkuu maan alla. Onko Piko kollaboraattori vai vastarintamies? Hän palvelee miehittäjiä ja kiillottaa upseerien saappaita, mutta salaa hän puuhailee jotain muuta.

Tummanvihreä pikkolopoika on edeltäjäänsä monikerroksisempi, mutta myös humoristisempi. Bravon Nuoren sankarin päiväkirja uskaltautuu paikoin haikeaksikin. Schwartzin ja Yannin albumin lähtökohta on 1980-luvun Ligne Claire -tyylisuunnan suuren pojan Yves Chalandin kesken jäänyt Piko-albumi. Se näkyy Olivier Schwartzin piirrostyylissä ja Yannin tarinan postmodernissa otteessa. Albumissa on nyt Bravoakin enemmän viittauksia vanhoihin eurooppalaisiin sarjakuviin ja Pikon menneisyyteen. Sivuilla on vilisemällä hahmoja muista sarjakuvista, joista osa tuttuja vain belgialaisille. Onpa siellä joukossa Tintin ohella myös eräs amerikkalainenkin lehtimies.

Albumipari on kiehtovaa luettavaa ranskalais-belgialaisen sarjakuvan historiaa paremmin tunteville, vaikka joitakin faneja sankarikaksikon inhimillistäminen ja henkilökuvan syventäminen saattaakin vieroittaa. Myös sotahistoriaa tarkemmin tuntevat saattavat jälkimmäisestä albumista pitää.

Arvostelu on ilmestynyt aiemmin Sarjainfo-lehden numerossa 149.

Suomen Disneyland ei olisi mikään Joulumaa vaan…

Aamutuimaan heräämisen jälkeisessä loikoilutilassa tulin jostain syystä mietiskelleekseni, että millainen pitäisi Suomen ”Disneylandin” olla. Siis supisuomalaisen sellaisen.

Jotta asian ymmärtäisi kunnolla, olisi mietittävä sen varsinaisen, eli alkuperäisen Disneylandin perimmäisiä ominaisuuksia. Sehän oli taaksepäin katsova, nostalgisoiva konsepti ja ajatusrakennelma jo avaamisaikanaan 1950-luvun puolivälissä. Siitäkin huolimatta vaikka siihen sisällytettiin Tulevaisuuden maailma avaruusraketteineen.

Disneylandin ydin on lyhythistoriaisen Amerikan myyttisissä kerrostumissa, lännen valloittajissa, rajaseudun raivaajissa ja valtion perustajaisien teoissa, onhan siellä Frontier Land, Hall of the Presidents, Buffalo Bill’s Wild West Show, Tom Sawyer Island, Mark Twain Riverboat.

Kaikki tuo keskittyy kuvitteellisen yleis-keskilännen pikkukaupungin Main Streetin ympärille, sellaisen joka elää oikeastaan vain kirjoissa, elokuvissa ja TV-sarjoissa. Myyttisen Americanan henkinen sydänkatu, joka on samanaikaisesti paikallinen ja ulospäin suuntautuva, keskiluokkainen ja homogeeninen, ja silti ihmeen suvaitseva ja moninainen.

Main Street on idyllisen USAn haavekuva ja ihanne, jota ei tietysti koskaan ollutkaan, vaikka niin moni on sen muistavinaan. Pääkatua ympäröi molemmin puolin pienet yritykset, kaupat ja pajat. Iso, paha, läpeensä urbanisoitunut ja korporaatioiden vallassa oleva moderni amerikkalainen yhteiskunta on kaukana. Mutta tämä haave on paradoksaalisesti ison korporaation luoman kuplan sisällä.

Mitä siis pitäisi suomalaisessa ”Disneylandissa” olla?

Suomalaisessa Disneylandissa pitäisi olla keskellä se ihanteellinen kirkonkylän öljysorainen raitti, joka on etelä-itä-keski-Suomessa ja jossa aurinko paistaa. Siellä on huoltoasema, tuolla kukkakauppa ja siinä vieressä pieni kirja- ja paperikauppa-kemikaalio. Ruokakaupasta saa Viipurin rinkeliä ja vaarin kaljaa, silliä isoista tynnyreistä. Tuolla joku huutaa hojo-hojo ja tuo toinen pyörittelee isoa kivenjärkälettä.

Kaikki näyttää siltä, kuin olisi samanaikaisesti 1950 -60 ja -70-luvulta. Olavi Virta kantautuisi jostain kauempaa. Matkahuollon keskikaljakuppilasta saisi vain keskaria ja nurkassa nököttäisi rahisevilla vinyylisinkuilla täytetty jukeboksi. Viikonloppuiltaisin voisi olla hanuristi.

Sitä pääraittia saisi sitten maksua vastaan ajaa vanhalla keltaisella Matkahuollon onnikalla edestakaisin. Lupsakka koppalakkinen kuski kertoilisi vitsejä. Sielläkin olisi välillä hanuristi. Pääraitin molemmissa päissä myytäisiin nakkeja sinapilla ja ketsupilla ”rillistä”. Sitten aina välillä siinä grillin ympärillä pyörivät näyttelijät pistäisivät tasatunnein pystyyn rehdin näytöstappelun.

Siinä sitten sen Pääraitin toisessa päässä, heti Matkahuollon paarin takana olisi portti Villiin Pohjolaan. Siellä pääsisi katsomaan Tundra-Taunon edesottamuksia ja vierailemaan Kadonneen Kullan Kylässä. Villin Pohjolan lohta (norjasta) myytäisiin kelohonkaisessa saluunassa. Ampumakoju olisi tietysti.

Vieressä olisi Joulupukin Maa. Porokelkka-ajelu olisi tietysti vatsaakääntävä ja hiukset pystyyn nostava turbovuoristorata, jossa mentäisiin välillä tunturin sisään katsomaan tonttujen pajaa ja välillä oltaisiin avaruudessa.

Joulupukin Maan jälkeen siinä olisi Finland-Land, jossa tutustuttaisiin maamme isien tekemisiin. Etyk-ajelu veisi isoon rakennukseen, joka olisi sekoitus Eduskuntataloa, Suurkirkkoa (sic!) ja ABC-huoltamokompleksia ravintoloineen. Isossa salissa nähtäisiin animatronisia presidenttejä, mutta isoimpana tietysti omassa huoneessaan UKK elikäs Urkki Kekkonen, joka pitäisi aamusta iltaan tärkeimpiä puheitaan. Muuten olisi dioraamoja Kekkosen kalastus- ja metsästysmatkoilta. Oi Maamme Suomi soi taustalla lakkaamatta.

Korpiraivaajien Maa olisi sitten siellä myös, Villistä Pohjolasta Kainuun suuntaan. Muovikomposiittisia pitkospuita pitkin saisi kulkea keinotekoisilla soilla ja olisi siellä sitten matkan varrella animatronisia karhuja ja hirviä. Korvenraivauksen historia käytäisiin selostuksin läpi. Olisi laitettu myös animatronisia kaskenpolttajia ja kuusen alla heiluisi korpirojun keittäjä. Lopulta tultaisiin tarkasti kopioituun Kekkosen Lepikon torppaan, olisi jopa paremmin tehty se, kuin alkuperäinen, kun sinne mahtuisi kerralla enemmän ihmisiä. Voisi ostaa myös kumikalju-TV-lasiyhdistelmiä muistoksi.

Siinä lähellä olisi sitten Nokia-land. Tulevaisuuden ihmeet tekstiviestein ja mobiilipelein. AIV-tornista olisi huikeat näkymät kaikkialle ja Vaisalan avaruustekniikkaa olisi esillä. Saisi ihmetellä museossa vanhoja puhelimia ja matopeliäkin pelata. Muovista Stephen Elopia saisi pikku maksua vastaan viskoa kananmunilla.

Jonnekin tulisi Kalevala-kylä ja animatroniset Väinämöinen et kumppanit. Kalanluisia (muovisia) kanteleita olisi kaupan ja patalakkeja. Tietysti jossain pitäisi olla ajelu tai dioraama tai jokin, jossa käytäisiin läpi Suomen kansan urhokkaan huimia vaiheita. Niin, kas niin, sa poika urhoinen, äl’ yli päästä perhanaa! Ja talvisota, Summa ja kultamitalit.

Kaiken tämän ympäri ajaisi sitten kerran tunnissa sininen lättähattu-juna ja se asema olisi tietysti tyylikäs puinen uusrenesanssi-asema 1870-luvulta. Väliasemilta pääsisi kaikkiiKekkosland kylttin noihin maihin.

Mutta kukapa sen tällaisen maan Suomeen saisi tehtyä. Ei ole yhtä semmoista henkilöä täällä meillä. Ei ole suomessa Disneytä. Sopiva henkilö olisi sellainen, jossa yhdistyisi T.J. Särkkä, Spede, Tarva, Puupään piirtäjä Fogeli ja kylähu– kauppias Vesa Keskinen.

Ja kun ei meillä ole ketään joka tuon pystyttäisi ja antaisi sille nimensä, pitää koko puisto nimetä Kekkoslandiksi. Aika miehekäs puisto.