Uusvanha Piko ja Fantasio

Émile Bravo
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut: Piko – nuoren sankarin päiväkirja
Suom. Anssi Rauhala
EGMONT, 2010

Schwartz & Yann
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut 2: Tummanvihreä pikkolopoika
Suom. Emilia Melasuo
EGMONT, 2010

Piko, eli Spirou on franko-belgialaisen sarjakuvan ikoneja, mutta meillä Tinttiä heikommin tunnettu. Parhaiten muistetaan Franquinin tekemät seikkailut ja ehkä parivaljakko Tome & Janryn tuoreemmat albumit.

Sarjan loi ranskalainen Robert Velter 1938. Laivastoupseerina laajalti matkustellut Velter tapasi Martin Brannerin (Winnie Winkle eli Kulmalan kaverit) ja oppi tämän apulaisena sarjakuvapiirtäjäksi. Euroopassa puhkeamaisillaan olevan sodan kynnyksellä Velter loi Spirou-lehteä varten oman nimikkosankarin, Moustic-hotellin nuoren pikkolon. Sarjan tekijällä oli omaa kokemusta, sillä hän oli toiminut Lontoossa 16-vuotiaana hotellin hissipoikana.

Sota-aika tai 1930-luvun lopun poliittiset jännitteet eivät sarjassa juurikaan näkyneet, vaan se tarjosi lapsille yksinkertaista eskapistista viihdettä. Spirou-lehti oli parin sotavuoden ajan lakkautettunakin.

Toinen maailmansota pakotti Velterin rintamalle ja luopumaan sarjastaan vuonna 1943. Jatkajaksi tuli ensin Jijé ja sitten Franquin, joka kohotti sarjan suosion huippuunsa. Vaikka hotellipikkolon hommat loppuivat, punainen univormu jäi.

Émile Bravo palauttaa uudessa perinnetietoisessa tulkinnassaan sarjan juurilleen, 1930-luvun lopulle ja liittää sen nyt tiukasti historialliseen kontekstiinsa.

Euroopan jännittynyt tilanne heijastuu brysseliläisten takapihojen lastenleikkeihin asti. Pojanviikareiden jalkapallopeli hajoaa taustoiltaan poliittisiin nujakointeihin. Piko itse on poliittiselta maailmankuvaltaan naiivi, katolisen orpokodin kasvatti, joka albumin mittaan kyllä oppii tiedostamaan ympäröivää maailmaa. Moustic-hotelli puolestaan näyttelee tulevan sodan kannalta merkittävää roolia.

Bravo tiputtelee albumiinsa viittauksia ja muistumia vanhoihin Pikon ja Fantasion seikkailuihin, enimmäkseen sellaisiin joita ei ole suomennettu. Lähimmäksi suomalainen lukija pääsee Kehän kuninkaat -albumissa, johon on koottu Franquinin 40-luvun lopun töitä. Tinttiäkin Bravo tietysti vilauttaa ruutujen välissä.

Schwartzin ja Yannin Tummanvihreä pikkolopoika on kuin jatkoa Bravon albumille, vaikka tekijät eivät tiettävästi tienneet toistensa tekemisistä, ennen albumien ilmestymistä. Nyt toinen maailmansota on jo täydessä vauhdissa, hakaristiliput ovat melkein peittäneet Mousticin julkisivun. Taistelu miehittäjiä vastaan jatkuu maan alla. Onko Piko kollaboraattori vai vastarintamies? Hän palvelee miehittäjiä ja kiillottaa upseerien saappaita, mutta salaa hän puuhailee jotain muuta.

Tummanvihreä pikkolopoika on edeltäjäänsä monikerroksisempi, mutta myös humoristisempi. Bravon Nuoren sankarin päiväkirja uskaltautuu paikoin haikeaksikin. Schwartzin ja Yannin albumin lähtökohta on 1980-luvun Ligne Claire -tyylisuunnan suuren pojan Yves Chalandin kesken jäänyt Piko-albumi. Se näkyy Olivier Schwartzin piirrostyylissä ja Yannin tarinan postmodernissa otteessa. Albumissa on nyt Bravoakin enemmän viittauksia vanhoihin eurooppalaisiin sarjakuviin ja Pikon menneisyyteen. Sivuilla on vilisemällä hahmoja muista sarjakuvista, joista osa tuttuja vain belgialaisille. Onpa siellä joukossa Tintin ohella myös eräs amerikkalainenkin lehtimies.

Albumipari on kiehtovaa luettavaa ranskalais-belgialaisen sarjakuvan historiaa paremmin tunteville, vaikka joitakin faneja sankarikaksikon inhimillistäminen ja henkilökuvan syventäminen saattaakin vieroittaa. Myös sotahistoriaa tarkemmin tuntevat saattavat jälkimmäisestä albumista pitää.

Arvostelu on ilmestynyt aiemmin Sarjainfo-lehden numerossa 149.

Mainokset

Suomen Disneyland ei olisi mikään Joulumaa vaan…

Aamutuimaan heräämisen jälkeisessä loikoilutilassa tulin jostain syystä mietiskelleekseni, että millainen pitäisi Suomen ”Disneylandin” olla. Siis supisuomalaisen sellaisen.

Jotta asian ymmärtäisi kunnolla, olisi mietittävä sen varsinaisen, eli alkuperäisen Disneylandin perimmäisiä ominaisuuksia. Sehän oli taaksepäin katsova, nostalgisoiva konsepti ja ajatusrakennelma jo avaamisaikanaan 1950-luvun puolivälissä. Siitäkin huolimatta vaikka siihen sisällytettiin Tulevaisuuden maailma avaruusraketteineen.

Disneylandin ydin on lyhythistoriaisen Amerikan myyttisissä kerrostumissa, lännen valloittajissa, rajaseudun raivaajissa ja valtion perustajaisien teoissa, onhan siellä Frontier Land, Hall of the Presidents, Buffalo Bill’s Wild West Show, Tom Sawyer Island, Mark Twain Riverboat.

Kaikki tuo keskittyy kuvitteellisen yleis-keskilännen pikkukaupungin Main Streetin ympärille, sellaisen joka elää oikeastaan vain kirjoissa, elokuvissa ja TV-sarjoissa. Myyttisen Americanan henkinen sydänkatu, joka on samanaikaisesti paikallinen ja ulospäin suuntautuva, keskiluokkainen ja homogeeninen, ja silti ihmeen suvaitseva ja moninainen.

Main Street on idyllisen USAn haavekuva ja ihanne, jota ei tietysti koskaan ollutkaan, vaikka niin moni on sen muistavinaan. Pääkatua ympäröi molemmin puolin pienet yritykset, kaupat ja pajat. Iso, paha, läpeensä urbanisoitunut ja korporaatioiden vallassa oleva moderni amerikkalainen yhteiskunta on kaukana. Mutta tämä haave on paradoksaalisesti ison korporaation luoman kuplan sisällä.

Mitä siis pitäisi suomalaisessa ”Disneylandissa” olla?

Suomalaisessa Disneylandissa pitäisi olla keskellä se ihanteellinen kirkonkylän öljysorainen raitti, joka on etelä-itä-keski-Suomessa ja jossa aurinko paistaa. Siellä on huoltoasema, tuolla kukkakauppa ja siinä vieressä pieni kirja- ja paperikauppa-kemikaalio. Ruokakaupasta saa Viipurin rinkeliä ja vaarin kaljaa, silliä isoista tynnyreistä. Tuolla joku huutaa hojo-hojo ja tuo toinen pyörittelee isoa kivenjärkälettä.

Kaikki näyttää siltä, kuin olisi samanaikaisesti 1950 -60 ja -70-luvulta. Olavi Virta kantautuisi jostain kauempaa. Matkahuollon keskikaljakuppilasta saisi vain keskaria ja nurkassa nököttäisi rahisevilla vinyylisinkuilla täytetty jukeboksi. Viikonloppuiltaisin voisi olla hanuristi.

Sitä pääraittia saisi sitten maksua vastaan ajaa vanhalla keltaisella Matkahuollon onnikalla edestakaisin. Lupsakka koppalakkinen kuski kertoilisi vitsejä. Sielläkin olisi välillä hanuristi. Pääraitin molemmissa päissä myytäisiin nakkeja sinapilla ja ketsupilla ”rillistä”. Sitten aina välillä siinä grillin ympärillä pyörivät näyttelijät pistäisivät tasatunnein pystyyn rehdin näytöstappelun.

Siinä sitten sen Pääraitin toisessa päässä, heti Matkahuollon paarin takana olisi portti Villiin Pohjolaan. Siellä pääsisi katsomaan Tundra-Taunon edesottamuksia ja vierailemaan Kadonneen Kullan Kylässä. Villin Pohjolan lohta (norjasta) myytäisiin kelohonkaisessa saluunassa. Ampumakoju olisi tietysti.

Vieressä olisi Joulupukin Maa. Porokelkka-ajelu olisi tietysti vatsaakääntävä ja hiukset pystyyn nostava turbovuoristorata, jossa mentäisiin välillä tunturin sisään katsomaan tonttujen pajaa ja välillä oltaisiin avaruudessa.

Joulupukin Maan jälkeen siinä olisi Finland-Land, jossa tutustuttaisiin maamme isien tekemisiin. Etyk-ajelu veisi isoon rakennukseen, joka olisi sekoitus Eduskuntataloa, Suurkirkkoa (sic!) ja ABC-huoltamokompleksia ravintoloineen. Isossa salissa nähtäisiin animatronisia presidenttejä, mutta isoimpana tietysti omassa huoneessaan UKK elikäs Urkki Kekkonen, joka pitäisi aamusta iltaan tärkeimpiä puheitaan. Muuten olisi dioraamoja Kekkosen kalastus- ja metsästysmatkoilta. Oi Maamme Suomi soi taustalla lakkaamatta.

Korpiraivaajien Maa olisi sitten siellä myös, Villistä Pohjolasta Kainuun suuntaan. Muovikomposiittisia pitkospuita pitkin saisi kulkea keinotekoisilla soilla ja olisi siellä sitten matkan varrella animatronisia karhuja ja hirviä. Korvenraivauksen historia käytäisiin selostuksin läpi. Olisi laitettu myös animatronisia kaskenpolttajia ja kuusen alla heiluisi korpirojun keittäjä. Lopulta tultaisiin tarkasti kopioituun Kekkosen Lepikon torppaan, olisi jopa paremmin tehty se, kuin alkuperäinen, kun sinne mahtuisi kerralla enemmän ihmisiä. Voisi ostaa myös kumikalju-TV-lasiyhdistelmiä muistoksi.

Siinä lähellä olisi sitten Nokia-land. Tulevaisuuden ihmeet tekstiviestein ja mobiilipelein. AIV-tornista olisi huikeat näkymät kaikkialle ja Vaisalan avaruustekniikkaa olisi esillä. Saisi ihmetellä museossa vanhoja puhelimia ja matopeliäkin pelata. Muovista Stephen Elopia saisi pikku maksua vastaan viskoa kananmunilla.

Jonnekin tulisi Kalevala-kylä ja animatroniset Väinämöinen et kumppanit. Kalanluisia (muovisia) kanteleita olisi kaupan ja patalakkeja. Tietysti jossain pitäisi olla ajelu tai dioraama tai jokin, jossa käytäisiin läpi Suomen kansan urhokkaan huimia vaiheita. Niin, kas niin, sa poika urhoinen, äl’ yli päästä perhanaa! Ja talvisota, Summa ja kultamitalit.

Kaiken tämän ympäri ajaisi sitten kerran tunnissa sininen lättähattu-juna ja se asema olisi tietysti tyylikäs puinen uusrenesanssi-asema 1870-luvulta. Väliasemilta pääsisi kaikkiiKekkosland kylttin noihin maihin.

Mutta kukapa sen tällaisen maan Suomeen saisi tehtyä. Ei ole yhtä semmoista henkilöä täällä meillä. Ei ole suomessa Disneytä. Sopiva henkilö olisi sellainen, jossa yhdistyisi T.J. Särkkä, Spede, Tarva, Puupään piirtäjä Fogeli ja kylähu– kauppias Vesa Keskinen.

Ja kun ei meillä ole ketään joka tuon pystyttäisi ja antaisi sille nimensä, pitää koko puisto nimetä Kekkoslandiksi. Aika miehekäs puisto.

”Poppamiehen hampaaton leuka vavahti”

Olen keräillyt jonkin verran vanhoja nuortenkirjoja 1930-50 -luvuilta. Lähinnä niiden kansikuvien takia. Erityisesti olen haalinut niitä, joissa on Ami Hauhion tai Poika Vesannon tekemiä kansikuvia. Toivo Fahleniuskin kelpaa ja muutamat muutkin, valintakriteerit ovat melko subjektiivisia ja ailahtelevia.

Monissa vanhoissa kansikuvissa on tietynlaista fjongaa. Erityisesti suosin eksoottisia seikkailuja ja scifiä. Ja miksei dekkareitakin, Marton Taigan ja Outsiderin kirjoittamia, jotka eivät sitten ihan nuorten kirjoja olekaan.

Toisinaan myös jopa luen ostamiani kirjoja! Kiinnostaahan se millaista kamaa kasvavalle nuorisolle joskus 40-luvulla on tarjottu. Etenkin 30- ja 40-luvuilla, mutta vielä 50-luvullakin, on nuorille pojille heitetty hurmahenkisen isänmaallista tavaraa. Kirjoja joissa on käsitelty heimosotia tai muita historiallisia aiheita, sellaisia joissa suomalaiset kunnostautuvat vainolaisten kurmoottamisessa.

Lauri Mannisen kansikuva. Karjalaiset estävät ryssän pääsyn mailleen.
Lauri Mannisen kansikuva. Karjalaiset estävät ryssän pääsyn mailleen.

Etenkin eksoottisissa seikkailuissa mennään joskus aika sameilla vesillä. Ulkomaalaisia kaukomaiden kieroilevia konnia pujopartoineen, vinoine silmineen, tai mustine nahkoineen. Juonittelevia arabeja, kiduttavia kiinalaisia, lapsellisia afrikkalaisia.

Sellainen on Selim Tapolan 1947 kirjoittama Jalomieliset kostajat. Tämän kirjan kansi ei ole Vesantoa tai Hauhiota. Tämä hieman kömpelön oloinen kansimaalaus on tamperelaisen Pentti ”Penalehto” Lehdon (1924—2007) tekemä. Opus lienee tullut napattua divarin hyllystä aiheensa perusteella (tai sitten se on ollut hyvin halpa).

Selim Tapola Jalomieliset kostajatNykysilmin luettuna Jalomieliset kostajat on monin paikoin melko rasistinen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin 1800-luvun loppuun, Afrikan mantereelle Ugandaan, Mengon ilmeisestikin anglikaanisen lähetysaseman ympäristöön. Kristinusko, islam ja afrikkalaisten kantauskonto kamppailevat keskenään. Kirjalla on historiallinen perusta. Tuohon aikaan noilla alueilla oli toistuvia aseellisia konflikteja, joiden osapuolina olivat muslimien, katolisten, anglikaanisten ja alkuasukkaiden ryhmät. Britti-imperiumin kolonisaatiokampanja oli käynnissä.

Kirjan ainoat todella hyvät ihmiset ovat valkoisia kristittyjä. Seikkailun päähenkilöt ovat Pekka ja Jussi Kankare, ”neekereiden” tappaman lähetyssaarnaja Jaakko Kankareen teini-ikäiset pojat. He ovat nohevia, neuvokkaita ja oikeamielisiä ja auttavat jopa pahoin haavoittunutta ”neekerikuningas” Mvangaa, vaikka tämä oli halunnut tappaa heidät.

Orvoiksi jääneiden poikien holhoojana toimii Dale Collins, englantilainen rehti ja reipas (totta kai) lähetyssaarnaaja.

Edellämainittu Mvanga on Ugandan ”neekerivaltion” kuningas, ailahteleva, ilkeä ja väkivaltainen ”laiska roisto”, joka vihaa kristittyjä. Hän on alkuunpannut vuosien aikana useita kristityiksi kääntyneiden alkuasukkaitten vainoja. Mainittakoon että Mvanga perustuu todelliseen henkilöön (Kabaka (=kuningas) Mwanga), mutta totuus ei ollut ihan noin yksinkertainen.

Bawa on laiskan kuninkaan laiska veli, jota Mvanga sortaa ja pitää kotiarestissa kurjassa olkimajassa. Mvanga juottaa tälle runsaasti malafuuta ”neekerien palmuviiniä”, pitääkseen mahdollisen vallananastajan tyytyväisessä tokkurassa.Jalomieliset kuva 1

Abu ben Hadra on kopea ja ylhäisesti käyttäytyvä muhamettilainen arabi, joka on vähän väliä haromassa harvaa partaansa. Kiero ja salaperäinen juonittelija ajaa lähinnä omia etujaan ja tietysti islamia. Edessä päin hän on niin ystävää, mutta kyhäilee heti selän takana omia siirtojaan. Hadran ainoana motiivina on ajaa kristityt pois, jotta voisi sitten myydä kaikki neekerit orjiksi ja nousta itse Ugandan hallitsijaksi. (Itse asiassa tässä pitäisi varmaan puhua Bugandan kuningaskunnasta, joka on 52 klaanin yhteenliittymä. Se oli 1700-luvulta 1900-luvulle asti laaja keskisen Afrikan kuningaskunta.)

Poppamies Wagara, vanha ryppyinen ukko, kieroilee Abu ben Hadran kanssa saadakseen takaisin asemansa yhteisönsä arvostettuna tietäjänä, eli haluaa palauttaa ”taikauskon” kristinuskon tilalle.

Myöhemmin kirjan aikana mukaan tulee myös häikäilemätön norsunluunhaalija Don Miguel, joka on silkka varas ja selvästikin katolinen, eli ei niin hyvä ihminen kuin lähetysaseman luterilaiset protestantit.

Erikoista kyllä, mustat afrikkalaiset eivät tässä kirjassa puhu mitään pidgin-tyyppistä hoonosoomi-mongerrusta, vaan ihan hyvää kirjakieltä. Mainitaan kyllä että ”Mvanga ei kyennyt sanaköyhällä kielellään selittämään, kumpaan olkapäähän luoti oli osunut.”

Jos Teuvo Hakkaraisen sukupolvi kasvoi tällaisia lukiessa ei mikään ihme että mielessä kummittelee kuva tornissa lollottavista neekeri-poppaukoista.

Jalomieliset kuva 3

Jalomieliset kuva 2 Jalomieliset kuva 4

Jalomieliset kuva 5

Sarjakuvan typografiasta

Saatuani valmiiksi uuden Aarne Ankka -albumin tekstauksen, pohdiskelin hieman sarjakuvien typografiaa. Oikeastaan sarjakuvan kohdalla ei kaiketi voi puhua typografiasta tavanomaisessa mielessä. Sarjakuvan puhekuplien tekstittäminen on nähdäkseni jossain typografian, tekstauksen ja kalligrafian välimaastossa. Olisiko jopa kokonaan oma lajinsa.

Yleiset typografian tai tekstauksen säännöt eivät sarjakuvan kohdalla useinkaan päde. Typografiasta puhuttaessa tarkoitetaan useimmiten pelkästään mekaanisia kirjapainopainokirjaimia ja vanhastaan sillä onkin tarkoitettu laajasti kirjapainotaitoa kokonaisuutena.

Typografinen viivasto. (kuvalähde Haga-Helia amm. korkeakoulu)
Typografinen viivasto. (kuvalähde Haga-Helia amm. korkeakoulu)

Vasta myöhemmin se on vakiintunut merkitsemään nimenomaan painokirjainten muotoilua ja tekstimassojen asettelua niin, että tuloksena on esteettisesti miellyttävä ja helposti luettava kokonaisuus.

Painokirjaimia jäljittelevä, jollakin piirtimellä käsin tehty teksti ei kuulu typografia-termin määritelmän piiriin. Se on tekstausta, vaikka kynällä, terällä tai siveltimellä tehtyjä kirjaimia joskus virheellisesti väitetäänkin typografiaksi. Poikkeuksena toimii tietysti painokirjainten valmistamiseen tähtäävä kirjainten ”rakentaminen” käsin piirtämällä.

Sarjakuvakuplien teksti tehdään melkein aina käsin, eikä se usein edes pyri jäljittelemään painokirjaimia. Vanha tekstauksen oppikirja, oikea klassikko, Ahto Nummisen ja Olof Erikssonin Tekstauskirja (1. painos 1960 ja viimeinen, kymmenes 1999) opastaa johdannossaan: ”kirjoittaminen, tekstaaminen, ja kirjainten piirtäminen ovat toimintoja, jotka menevät suuressa määrin lomittain”. Sarjakuvassa voidaan käyttää näitä kaikkia, mutta lähemmässä tarkastelussa puhekuplien käsin tehty teksti ei oikeastaan ole mitään noista.

Kirjoittaminen suoritetaan ns. kirjoituskirjaimia käyttäen, tämä on sitä monien inhoamaa – ja jo katoavaa – kaunokirjoitusta. Siinä eri kirjaimet sulautuvat sidontojen avulla ikään kuin ketjuksi. Perinteisessä tekstauksessa on tekstausvälineistä johtuvia konventioita ja sääntöjä. Sarjakuvatekstaus käyttää yleensä pelkästään suuraakkosia, eli ns. majuskeleita, versaalikirjaimia. Puhekuplien tekstaus ei aina pyri samaan vaikutelmaan kuin perinteinen oppikirjojen tekstaus isoine ja pienine kirjaimineen, ylä- ja alapidennyksineen. Toki sarjakuvantekijä voi halutessaan tehdä niin, mutta lopputulos näyttää kankealta ja voi erottua sarjakuvan muusta graafisesta ilmeestä suuresti.

Sarjakuvantekijä ei myöskään piirrä kirjaimia siinä mielessä, mitä Numminen ja Eriksson sillä tarkoittavat. Vanhastaan kirjaimia on piirretty julisteisiin ja kirjankansiin. Sarjakuvan otsikoihin ja kuvien taustoissa näkyviin kyltteihin yms. tämä pätee, mutta puhekuplien tekstaus on hyvin vapaata ja useimmiten nopeaa työtä. Silti sen on oltava luettavaa ja selkeää.

Yksikään typografi ei suostuisi latomaan kirjaa tai lehtijuttua puhekuplien tapaan pelkin versaalein ja yhtä tiivein rivivälistyksin. Puhekuplilla on omat sääntönsä ja säännöttömyytensä. Sarjakuvatekstaus on usein osa kerrontaa, se voi ilmaista kaunopuheisuutta, kuiskaamista, huutoa, tiettyä äänensävyä jne.

Pogo sarjakuvan sirkustirehtööri puhuu juhlavasti ja värikkäästi, sirkusjulisteille ominaiseen tapaan.
Pogo sarjakuvan sirkustirehtööri puhuu juhlavasti ja värikkäästi, sirkusjulisteille ominaiseen tapaan.

Mikäli kuplien tekstaus on piirtäjän itsensä tekemää, kuten Aarne Ankan tapauksessa, seurailee se samaa tyyliä kuin sarjakuvan kaikki piirrokset. Kokonaisuus on kuin yhtä ja samaa persoonallista käsialaa. Teksti on oleellinen osa sarjakuvan grafiikkaa.

Siksi painokirjainten käyttö monissa käännetyissä sarjakuvissa on iso tyylivirhe, ja typografisesti mitä hienoinkin fontti särähtää silmään. (Kaikista kamalin on tietysti Comic Sans, joka on olevinaan tehty sarjakuvia varten, mutta ei siitä tämän enempää). Alkuperäisen sarjakuvan tyyliä huolella jäljitellen tehty puhekuplatekstaus on yhtä oleellinen osa sarjakuvan kääntämistä kuin itse kuplien teksti.

Nykyisin on mahdollista valmistaa eri tietokoneohjelmia hyödyntäen fontteja, jotka jäljittelevät käsin tehtyä tekstausta. Usein näitä tehdessä on kuitenkin menty perinteisten typografiasääntöjen mukaan. Ja sitä myöten usein myös metsään. Sarjakuvatekstaus on elävää, se ei pysy tiukassa rivi- ja kirjainparivälistyksessä. Tuossa kirjaimet ovat tiiviimmässä, tuolla ihan vieressä jo taas väljemmin. Samassa kuplassa voi olla aavistuksen isompia ja pienempiä kirjaimia, sitä ei silmällä huomaa, mutta se tuo kirjaimiin ja kupliin eloa. Rivit eivät ole koskaan konemaisen viivasuoria, ei vaikka tekstaaja olisi kuinka huolellinen.

Nämä ajatukset mielessäni ryhdyin tekemän Aarne Ankkaa varten tekstausfonttia. Se on nykyään petollisen helppoa. Esimerkiksi PaintFont.com -sivustolta voi ladata merkkipohjia, joihin voi joko tekstata tai copypastata skannattuja kirjainmerkkejä (glyyfejä). Fontin teko ei ole koskaan aiemmin ollut yhtä nopeaa. Koska aikaa oli vähän, päätin hyödyntää tätä sinänsä oivallista palvelua. Täytetty lomake ladataan takaisin palveluun ja pian voi ladata koneelleen valmiin fontin. Melkein valmiin. Kirjainparivälistyksiä ja muita säätöjä sillä ei saa tehtyä.

PaintFont.comin templaten yksi sivu.
PaintFont.comin templaten yksi sivu.

Pyrin heti välttämään konemaista otetta. Valikoin Charlie Christensenin puhekuplista kirjaimia, jotka olisivat keskenään kutakuinkin samankokoisia ja samassa kallistuskulmassa. Mutta ei liialti, sillä täsmälleen samankokoiset ja samalla tavalla kallistuvat kirjaimet luovat liian staattisen vaikutelman. Samaten kirjainmerkit eivät saaneet olla aivan täsmälleen perusviivalla. Tavallisissa painokirjaimissa se on tavoite, mutta sarjakuvatekstauksessa ei.

Toisaalta jos merkit poikkeavat vähänkään liiaksi toisistaan, tai perusviivalta ylös ja alas, on tulos ladottaessa kaoottinen ja levoton.

Koskapa tekstaus käyttää pelkästään versaalikirjaimia, oli lisää vaihtelua helppo saada käyttämällä kustakin kirjaimesta kahta eri versiota (kun fontin kirjaimia on kaksi samaa vierekkäin, on niiden samanlaisuus erityisen helppo huomata).

Otsakkeissa on tarvittu käsityötä, vaikka koko työ onkin tehty digitaalisesti.
Otsakkeissa on tarvittu käsityötä, vaikka koko työ onkin tehty digitaalisesti.

Mikäli käytössä olisi oikea fontinrakenteluohjelma, voisi sellaisella luoda OpenType -tyyppisiin fontteihin ns. ligatuureja, useamman merkin yhdistäviä glyyfejä, jotka automaattisesti korvaavat tietyt kirjainyhdistelmät.

Puhekuplia valmiilla fontilla ladottaessa saa ja oikeastaan pitääkin rivivälistyksiä ja kirjaintiheyttä tuon tuostakin säätää. Myös kirjainten leveyttä ja pituutta voi huoletta hiukan muutella vaikka kesken kaiken, mikä on perinteissä typografiassa täysin kiellettyä.

Tietysti pitää huomata, että esimerkiksi amerikkalaisessa mainstream-sarjakuvassa (supersankarit ym.) kuplien tekstaus on ”siistimpää”, monotonisempaa ja staattisempaa, aivan siinä määrin, että se on helppo korvata tavanomaisemmalla fontilla. Eurooppalaisessa sarjakuvassa tekstaustyyli on persoonallisempaa ja vapaampaa, Aarne Ankan tapaan. Vaihteluväliä tietysti löytyy ja lopulta jokainen sarjakuva on oma yksittäistapauksensa.

Uusi Aarne Ankka on muuten näin sivumennen sanoen erittäin ajankohtaista ja hauskaa satiiria maahanmuuttaja ja uusnatsiteemoineen. ”Kansankodin pesänjakajat” sisältää melkeinpä uunituoretta Aarnea vuosilta 2014-15.
vertailu aarne 1
Mainittakoon vielä, että sarjakuvan piirtäjä Charlie Christensen vierailee Turussa Necrocomicon-sarjakuvatapahtuman vieraana 14.11.2015. http://www.necrocomicon.fi

Kosminen ennustus lähenee!

Koskapa pian ilmestyy pitkästä, pitkästä aikaa uusi Pahkasika (#79), jossa on pari pientä kontribuutiota itseltänikin, kaivelin esille tämän jutun. Se on ainoa tekstiartikkeli, jonka Sikaan aikoinaan väsäsin. Se on numerosta 2/1996. Vuosituhannen vaihde oli kovaa vauhtia tulossa ja kaikenlaisten uusien tuulien ja ufojen piti pian puhaltaman yltämme. Joku ehkä puhalsi hupeloilta rahat, mutta mitään muuta ei tapahtunut. (Eikä tässä puhuta mitään edes siitä Y2K:sta).

Erikoinen taitto selittyy sillä, että digitaalisesti leikkaa liimasin jutun sellaiseksi, että se on ehkä vähän helpompi lukea ruudulta.

Ja huomatkaas jutun lopussa esiintyvä ennustus, jonka päivämäärä menee piakkoin umpeen! Saas nähdä mitä tapahtuu. Tai hetkinen…

Kosminen pyörä

Sarjakuvia viestintään

Jatketaanpas arkistojen kaivelua. Vuonna 2000 aloitin duunit turkulaisessa EmailCartoon-firmassa, joka teki yrityksille räätälöityjä sarjakuvia ja kuvituksia viestintä- ja mainoskäyttöön. Tämä Rapalan esitteeseen tehty sarjakuva taisi olla aivan ensimmäisten joukossa.

rapala

EmailCartoonista tuli myöhemmin Suomen Piirrosstudio Oy, joka teki jo jonkun verran animaatioitakin. Sarjakuvia tehtiin parhaina aikoina todella paljon. Niitä meni sisäiseen viestintään, henkilöstölehtiin, firmojen intraan ja vaikka minne. Harva ”tavallinen” sarjakuvan kuluttaja on näitä nähnyt, vaikka joillakin oli hyvinkin isot yleisöt.

Esimerkiksi tällainen pilakuva ilmestyi monta vuotta Huolto- ja kunnossapitoalojen erikoisammattilehdessä (julk. Kunnossapitoyhdistys ry./KP-media Oy). Näitä oli hauska tehdä, ja aihepiiri oli yllättävän laaja (onpas tuossa karsea puhekuplafontti – ensimmäinen omatekemä).

kunnossa3  kunnossa2

Piirrosstudio yhdistyi keväällä 2009 Viestintätoimisto Deskiin ja siirryin sinne vanhana työntekijänä. Elämäni ainoa nimitysuutinen:

nimitysuutinen

Nyt sitten maailman ja Suomen taloustilanteen mentyä nykyiseen kehnoon jamaan viestintätoimisto joutui elokuun lopulla laittamaan pillit pussiin. Kaikkea kivaa sai tehdä mukavien ihmisten kanssa. Työttömänä viidentoista vuoden jälkeen.

 

Eipäs velttoilla!

Minulla on ollut jo pitkään vessalukemistona vanha kanneton historian oppikirja, Oskari Mantereen ja Gunnar Sarvan Yleinen historia, osa Vanha- ja keskiaika – aina kun pääsen sen loppuun, aloitan alusta. Kyseessä on ”oppi- ja lukukirja keski- ja tyttökouluille sekä seminaareille, kouluhallituksen hyväksymä syyskuun 9. päivänä 1915, 21. muuttamaton painos vuodelta 1955”!

Kirjan tekijöille on tuntunut olevan harvinaisen selvää, että ”veltostuminen” oli pahinta mitä muinaiselle kansalle on ikinä voinut tapahtua. Tokihan nyt reippaan miehekäs valloitussota on löysää veltostelua aina parempi vaihtoehto. Ja niitä veltostuneita kansakuntia on toki aina mukavampi alistaa. Miehekkään maskuliininen diskurssi on selvääkin selvempi. Kai nämä sanavalinnat olivat viesti ja varoitus myös aikansa kasvavalle Suomen nuorisolle (1915!). En tiedä, olenko nyt kerännyt tähän kaikki kirjan veltostumiset, mutta aimo kasa näitä on.

veltostumisia

Tulipa kirjoitettua

Rupesin tässä miettimään miten paljon olen vuosien aikana kirjoittanut sarjakuvista. Ensimmäiset sarjakuvakritiikkini tein kaiketi 1987 tai -88 Karjalan Maa -lehteen ja siirryin siitä melkein heti Karjalaiseen. Ne olivat ymmärtääkseni ensimmäiset kritiikit kyseisissä lehdissä ihan yleensä, ja varmaan koko Itä-Suomen alueen päivälehdissä.

Kritiikit jäivät vähälle ja sitten ihan kokonaan pois 1990-luvun alussa, kun sain päivätöitä taittajana Kiteen paikallislehdestä Koti-Karjalasta.

Sarjakuva-arvostelujen tekeminen jatkui kai jossain 90-luvun puolivälissä Sarjainfo-lehteen, jota aloin myös taittamaan. Vuosikymmenen lopulla aloin pykäämään artikkeleita perustamaani Disney-sarjakuva-aiheiseen fanzine-julkaisuun. Kohta sen jälkeen sainkin sitten tilauksesta ryhtyä tekemään juttuja myös Aku Ankka -lehden Oma Nurkka -palstoille ja Sanomien Ankka-kirjoihin. Pelkästään Inducksin indeksilistaus antaa nimelläni 612 kohdetta! Ohoh! (On tuossa joukossa toki jokunen kuvituskin – eivät virallisia Disney-kuvituksia kuitenkaan!). Tämän päälle tulevat Sarjainfon ja Kvaak-portaalin artikkelit ja arvostelut. En ole jaksanut pysyä laskuissa.

Löysinpä arkistoista yhden vanhan arvosteluni, joka on julkaistu Karjalaisessa 1989. Ohessa. Vassokuu, jos kiinnostaa. Nyt tuota katsellessani huomaan, miten olen kirjoittanut arvostelut tavalliselle sanomalehden lukijalle, mutta koettanut saada tekstiini sävyjä joilla tuohon aikaan yleensä kirjoitettiin vain taiteesta, elokuvista ja kirjallisuudesta. No huh!

sinnerAlack Sinner

José Muñoz – Carlos Sampayo: Alack Sinner (1).
Suomentanut Marja Luoma.
Tekstaus ja ulkoasu: Pentti Nuortimo ja Pentti Otsamo.
Oulun Sarjakuvaseura 1989. 88 s.

Argentiinalaissyntyisten piirtäjä José Muñozin ja käsikirjoittaja Carlos Sampayon luoma yksityisetsivä Alack Sinner on sukua Hammetin ja Chandlerin kyynisille ja kovaotteisille dekkareille. Mutta siinä missä muut ovat tyytyneet pelkästään jäljittelemään Cahndlerin ja Hammettin kehittelemiä kuvioita, ovat Muñoz ja Sampayo väistäneet kliseet ja maneerien pahimmat karikot. Alack Sinner on Suomen oloissa harvinaista sarjakuvaa. Valitettavasti nyt ilmestynyt ensimmäinen osa ei ole parasta Sinneriä.

Sarjakuvan perusasetelma on itse asiassa dekkaritarinoille hyvin tyypillinen. Alack Sinner on entinen poliisi, joka moraalisten omantunnonkysymystensä vuoksi on joutunut eroamaan poliisivoimista. Yksityisetsivän työt eivät tietenkään suju kovin hyvin, Sinner törmää usein voimattomana ympäröivään todellisuuteen. Alkuun mitättömiltä tuntuvat jutut kasvavat lopulta ylivoimaisiksi. Poliisikunta on korruptoitunutta ja isompien varpaille on varottava astumasta. Entisen esimiehensä, poliisipäällikkö Demetrius Demetriuksen kanssa Sinner on tietenkin riidoissa.

Alack Sinner kasvaa kuitenkin lähtöasetelmiensa yli. Sankareita ei sarjakuvasta löydy. New Yorkin likaisilta kaduilta löytyvät epätoivo, siirtolaisuus, synkät kohtalot. Alack Sinneriin ovat Muñoz ja Sampayo suodattaneet omia kokemuksiaan. He molemmat joutuivat pakenemaan Argentiinasta 1970-luvun alkuvuosina poliittisen tilanteen vuoksi. Tavallisten ihmisten kohtaloita, siirtolaisuutta, henkistä vieraantumista ja oikeudenkäytön etiikkaa Muñoz ja Sampayo kuvaavat sarjakuvissaan, antaen lukijoilleen pohdiskeltavaa. Nyt nämä teemat eivät ole niin selvästi esillä kuin sarjakuvan uudemmissa jaksoissa.

Albumissa julkaistu Websterin tapaus vuodelta 1975 on kaksikon ensimmäinen sarjakuva ja vielä niin kuviltaan kuin juoneltaankin melko lähellä tavallista tusinadekkaria. Muñozin viiva on tässä tarinassa vielä realistisen ulkokohtaista, näkyvää maailmaa sellaisenaan kuvaavaa.

Albumin kolmesta tarinasta ensimmäinen, Keskustelu Joen kanssa, on tuorein. Siinä Muñoz on uskaltautunut jo ekspressiivisemmille linjoille. Mustaa pintaa ja tyylittelyä on käytetty rohkeammin. Ero Websterin tapaukseen on enemmän kuin selvä. Muñozille ja Sampayolle tyypilliset rajut kuvakulmat ovat jo näkyvissä.

Joka tapauksessa Alack Sinner on vahvaa sarjakuvaa. Tekijät ovat saaneet sen hengittämään ja tunnelma on yhtä väkevä kuin Chandlerin kirjoissa. Sinnerin tekijät kuvaavat oman aikansa todellisuutta, kuten Chandlerkin teki aikanaan.

Oulun Sarjakuvaseura on tehnyt Sinnerin julkaistessaan huolellista työtä. Albumin tekstaus jäljittelee onnistuneesti Muñozin alkuperäistä, ulkoasu on komea. Toinen osa on tulossa, jolloin saamme tutustua uudempiin ja voimallisempiin Sinner-tarinoihin.

Viestintä- ja mainossarjakuvia historian hämäristä

Lisää arkistojen kaivelua. Tämä sarjakuva juhlisti 20-vuotiasta ahvenanmaalaista Sparhallen-halpahallia ja ilmestyi ahvenanmaalaisissa sanomalehdissä kokosivun ilmoituksena tammikuussa 2001. Tuotantoyhtiö oli Email Cartoon Oy – myöhemmin Suomen Piirrostudio . Juttu on täynnä sisäpiirin vitseilyä, joka avautuu vain Ahvenanmaan asukkaille, tai ainakin maarianhaminalaisille, joista ilmeisesti iso osa on Sparhallenin asiakkaita. Jutussa seikkailee kaupan perustaja Max ja kaupan muuta henkilökuntaa viimeisessä ruudussa. Kauppaliikkeen juhlavuoteen liittyi pitkä sarjakuvamainosten sarja, joka huipentui tähän yhteen isoon. Kerran viikossa tätä ennen julkaistiin paikallisessa sanomalehdessä yksi strippi, jossa oli vitsin lisäksi aina joku tarjous.

Sparhallen 20 år