Saatuani valmiiksi uuden Aarne Ankka -albumin tekstauksen, pohdiskelin hieman sarjakuvien typografiaa. Oikeastaan sarjakuvan kohdalla ei kaiketi voi puhua typografiasta tavanomaisessa mielessä. Sarjakuvan puhekuplien tekstittäminen on nähdäkseni jossain typografian, tekstauksen ja kalligrafian välimaastossa. Olisiko jopa kokonaan oma lajinsa.

Yleiset typografian tai tekstauksen säännöt eivät sarjakuvan kohdalla useinkaan päde. Typografiasta puhuttaessa tarkoitetaan useimmiten pelkästään mekaanisia kirjapainopainokirjaimia ja vanhastaan sillä onkin tarkoitettu laajasti kirjapainotaitoa kokonaisuutena.

Vasta myöhemmin se on vakiintunut merkitsemään nimenomaan painokirjainten muotoilua ja tekstimassojen asettelua niin, että tuloksena on esteettisesti miellyttävä ja helposti luettava kokonaisuus.

Painokirjaimia jäljittelevä, jollakin piirtimellä käsin tehty teksti ei kuulu typografia-termin määritelmän piiriin. Se on tekstausta, vaikka kynällä, terällä tai siveltimellä tehtyjä kirjaimia joskus virheellisesti väitetäänkin typografiaksi. Poikkeuksena toimii tietysti painokirjainten valmistamiseen tähtäävä kirjainten ”rakentaminen” käsin piirtämällä.

Sarjakuvakuplien teksti tehdään melkein aina käsin, eikä se usein edes pyri jäljittelemään painokirjaimia. Vanha tekstauksen oppikirja, oikea klassikko, Ahto Nummisen ja Olof Erikssonin Tekstauskirja (1. painos 1960 ja viimeinen, kymmenes 1999) opastaa johdannossaan: ”kirjoittaminen, tekstaaminen, ja kirjainten piirtäminen ovat toimintoja, jotka menevät suuressa määrin lomittain”. Sarjakuvassa voidaan käyttää näitä kaikkia, mutta lähemmässä tarkastelussa puhekuplien käsin tehty teksti ei oikeastaan ole mitään noista.

Kirjoittaminen suoritetaan ns. kirjoituskirjaimia käyttäen, tämä on sitä monien inhoamaa – ja jo katoavaa – kaunokirjoitusta. Siinä eri kirjaimet sulautuvat sidontojen avulla ikään kuin ketjuksi. Perinteisessä tekstauksessa on tekstausvälineistä johtuvia konventioita ja sääntöjä. Sarjakuvatekstaus käyttää yleensä pelkästään suuraakkosia, eli ns. majuskeleita, versaalikirjaimia. Puhekuplien tekstaus ei aina pyri samaan vaikutelmaan kuin perinteinen oppikirjojen tekstaus isoine ja pienine kirjaimineen, ylä- ja alapidennyksineen. Toki sarjakuvantekijä voi halutessaan tehdä niin, mutta lopputulos näyttää kankealta ja voi erottua sarjakuvan muusta graafisesta ilmeestä suuresti.

Sarjakuvantekijä ei myöskään piirrä kirjaimia siinä mielessä, mitä Numminen ja Eriksson sillä tarkoittavat. Vanhastaan kirjaimia on piirretty julisteisiin ja kirjankansiin. Sarjakuvan otsikoihin ja kuvien taustoissa näkyviin kyltteihin yms. tämä pätee, mutta puhekuplien tekstaus on hyvin vapaata ja useimmiten nopeaa työtä. Silti sen on oltava luettavaa ja selkeää.

Yksikään typografi ei suostuisi latomaan kirjaa tai lehtijuttua puhekuplien tapaan pelkin versaalein ja yhtä tiivein rivivälistyksin. Puhekuplilla on omat sääntönsä ja säännöttömyytensä. Sarjakuvatekstaus on usein osa kerrontaa, se voi ilmaista kaunopuheisuutta, kuiskaamista, huutoa, tiettyä äänensävyä jne.

Mikäli kuplien tekstaus on piirtäjän itsensä tekemää, kuten Aarne Ankan tapauksessa, seurailee se samaa tyyliä kuin sarjakuvan kaikki piirrokset. Kokonaisuus on kuin yhtä ja samaa persoonallista käsialaa. Teksti on oleellinen osa sarjakuvan grafiikkaa.

Siksi painokirjainten käyttö monissa käännetyissä sarjakuvissa on iso tyylivirhe, ja typografisesti mitä hienoinkin fontti särähtää silmään. (Kaikista kamalin on tietysti Comic Sans, joka on olevinaan tehty sarjakuvia varten, mutta ei siitä tämän enempää). Alkuperäisen sarjakuvan tyyliä huolella jäljitellen tehty puhekuplatekstaus on yhtä oleellinen osa sarjakuvan kääntämistä kuin itse kuplien teksti.

Nykyisin on mahdollista valmistaa eri tietokoneohjelmia hyödyntäen fontteja, jotka jäljittelevät käsin tehtyä tekstausta. Usein näitä tehdessä on kuitenkin menty perinteisten typografiasääntöjen mukaan. Ja sitä myöten usein myös metsään. Sarjakuvatekstaus on elävää, se ei pysy tiukassa rivi- ja kirjainparivälistyksessä. Tuossa kirjaimet ovat tiiviimmässä, tuolla ihan vieressä jo taas väljemmin. Samassa kuplassa voi olla aavistuksen isompia ja pienempiä kirjaimia, sitä ei silmällä huomaa, mutta se tuo kirjaimiin ja kupliin eloa. Rivit eivät ole koskaan konemaisen viivasuoria, ei vaikka tekstaaja olisi kuinka huolellinen.

Nämä ajatukset mielessäni ryhdyin tekemän Aarne Ankkaa varten tekstausfonttia. Se on nykyään petollisen helppoa. Esimerkiksi PaintFont.com -sivustolta voi ladata merkkipohjia, joihin voi joko tekstata tai copypastata skannattuja kirjainmerkkejä (glyyfejä). Fontin teko ei ole koskaan aiemmin ollut yhtä nopeaa. Koska aikaa oli vähän, päätin hyödyntää tätä sinänsä oivallista palvelua. Täytetty lomake ladataan takaisin palveluun ja pian voi ladata koneelleen valmiin fontin. Melkein valmiin. Kirjainparivälistyksiä ja muita säätöjä sillä ei saa tehtyä.

Pyrin heti välttämään konemaista otetta. Valikoin Charlie Christensenin puhekuplista kirjaimia, jotka olisivat keskenään kutakuinkin samankokoisia ja samassa kallistuskulmassa. Mutta ei liialti, sillä täsmälleen samankokoiset ja samalla tavalla kallistuvat kirjaimet luovat liian staattisen vaikutelman. Samaten kirjainmerkit eivät saaneet olla aivan täsmälleen perusviivalla. Tavallisissa painokirjaimissa se on tavoite, mutta sarjakuvatekstauksessa ei.

Toisaalta jos merkit poikkeavat vähänkään liiaksi toisistaan, tai perusviivalta ylös ja alas, on tulos ladottaessa kaoottinen ja levoton.

Koskapa tekstaus käyttää pelkästään versaalikirjaimia, oli lisää vaihtelua helppo saada käyttämällä kustakin kirjaimesta kahta eri versiota (kun fontin kirjaimia on kaksi samaa vierekkäin, on niiden samanlaisuus erityisen helppo huomata).

Mikäli käytössä olisi oikea fontinrakenteluohjelma, voisi sellaisella luoda OpenType -tyyppisiin fontteihin ns. ligatuureja, useamman merkin yhdistäviä glyyfejä, jotka automaattisesti korvaavat tietyt kirjainyhdistelmät.

Puhekuplia valmiilla fontilla ladottaessa saa ja oikeastaan pitääkin rivivälistyksiä ja kirjaintiheyttä tuon tuostakin säätää. Myös kirjainten leveyttä ja pituutta voi huoletta hiukan muutella vaikka kesken kaiken, mikä on perinteissä typografiassa täysin kiellettyä.

Tietysti pitää huomata, että esimerkiksi amerikkalaisessa mainstream-sarjakuvassa (supersankarit ym.) kuplien tekstaus on ”siistimpää”, monotonisempaa ja staattisempaa, aivan siinä määrin, että se on helppo korvata tavanomaisemmalla fontilla. Eurooppalaisessa sarjakuvassa tekstaustyyli on persoonallisempaa ja vapaampaa, Aarne Ankan tapaan. Vaihteluväliä tietysti löytyy ja lopulta jokainen sarjakuva on oma yksittäistapauksensa.

Uusi Aarne Ankka on muuten näin sivumennen sanoen erittäin ajankohtaista ja hauskaa satiiria maahanmuuttaja ja uusnatsiteemoineen. ”Kansankodin pesänjakajat” sisältää melkeinpä uunituoretta Aarnea vuosilta 2014-15.

Mainittakoon vielä, että sarjakuvan piirtäjä Charlie Christensen vierailee Turussa Necrocomicon-sarjakuvatapahtuman vieraana 14.11.2015. http://www.necrocomicon.fi

Minulla on ollut jo pitkään vessalukemistona vanha kanneton historian oppikirja, Oskari Mantereen ja Gunnar Sarvan Yleinen historia, osa Vanha- ja keskiaika – aina kun pääsen sen loppuun, aloitan alusta. Kyseessä on ”oppi- ja lukukirja keski- ja tyttökouluille sekä seminaareille, kouluhallituksen hyväksymä syyskuun 9. päivänä 1915, 21. muuttamaton painos vuodelta 1955”!

Kirjan tekijöille on tuntunut olevan harvinaisen selvää, että ”veltostuminen” oli pahinta mitä muinaiselle kansalle on ikinä voinut tapahtua. Tokihan nyt reippaan miehekäs valloitussota on löysää veltostelua aina parempi vaihtoehto. Ja niitä veltostuneita kansakuntia on toki aina mukavampi alistaa. Miehekkään maskuliininen diskurssi on selvääkin selvempi. Kai nämä sanavalinnat olivat viesti ja varoitus myös aikansa kasvavalle Suomen nuorisolle (1915!). En tiedä, olenko nyt kerännyt tähän kaikki kirjan veltostumiset, mutta aimo kasa näitä on.