Alixin ensimmäinen seikkailu

Laitetaanpa tähän lisää vanhempia sarjakuva-arvosteluja. Tämä ilmestyi aikanaan Sarjainfossa. WSOY julkaisi Jacques Martinin Alixia kahdeksan albumia vuosina 1974-75. Apollo täydensi sarjaa 2009-15 yhdeksällä albumilla. Jacques Martin toimi Hergén apulaisena ja piirsi monia muitakin sarjakuvia. Ehkä kirjoitan niistä joskus.

Arviokuva Alix peloton kansiJacques Martin:
Alix peloton
Suomentanut Sami Kesti
Apollo 2015

Apollo on julkaissut historiallisen rariteetin. Alix peloton on Jacques Martinin ensimmäinen Alix-tarina. Se ilmestyi belgialaisessa Tintin-lehdessä jatkosarjana vuosina 1948—1949.

Tarina alkaa 53 eKr. parthialaisen Khorsabadin kaupungin porteilta. Roomaa hallitsi tuohon aikaan kolmen miehen, Caesarin, Pompeijuksen ja Crassuksen triumviraatti. Crassuksen armeija oli sotaretkellä Parthiassa. Alixin astuessa näyttämölle on tämä pelkkä Khorsabadin palatsiin orjaksi joutunut pelokas gallialainen nuorukainen, kaukana myöhempien albumien neuvokkaasta sankarista.

Alix on vanhanaikaisten poikakirjojen tapaan eräänlainen kasvu- ja selviytymistarina. Ruipelomainen Alix joutuu jatkuvasti kiperiin paikkoihin, jotka tietysti karaisevat häntä. Heti alkuun Alix jätetään sidottuna ilmiliekeissä palavaan palatsiin. Hän saa tuta vallihaudan krokotiilit, susilauman hyökkäyksen, maanjäristyksen, hän kohtaa merirosvot, ottaa osaa kilpa-ajoihin, gladiaattoritaisteluihin… lopulta Alix päätyy roomalaisen ylimyksen Honorus Gallan adoptoimaksi ja kerää matkalla niin ystäviä kuin vihamiehiäkin, ja ystävystyypä vielä itsensä Caesarin kanssa. Tarina etenee vikkelästi tilanteesta toiseen, mutta onnistuu olemaan suhteellisen viihdyttävä ja kiinnostavakin.

alix9_sivu4_isoPiirroksellinen ote on tässä vielä hieman horjuvaa, joskin hyvin yksityiskohtaista. Historiallinen tarkkuuskin on vielä hakusessa. Martin piirsi esimerkiksi tarinaansa Rodoksen kolossin täydessä loistossaan, vaikka se oli sortunut jo 220 luvulla eaa.

Apollon julkaisema versio perustuu Castermanin vuonna 1973 julkaisemaan uusintapainokseen. Sen vuoksi tässä on uudelleen piirretty kansikuva ja sen sarjanumerointikin on 9. Väritys on myös uusittu ja selitystekstejäkin on hieman tiivistetty, mikä on voinut tehdä tarinan seuraamiselle vain hyvää.

Mainokset

Uusvanha Piko ja Fantasio

Émile Bravo
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut: Piko – nuoren sankarin päiväkirja
Suom. Anssi Rauhala
EGMONT, 2010

Schwartz & Yann
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut 2: Tummanvihreä pikkolopoika
Suom. Emilia Melasuo
EGMONT, 2010

Piko, eli Spirou on franko-belgialaisen sarjakuvan ikoneja, mutta meillä Tinttiä heikommin tunnettu. Parhaiten muistetaan Franquinin tekemät seikkailut ja ehkä parivaljakko Tome & Janryn tuoreemmat albumit.

Sarjan loi ranskalainen Robert Velter 1938. Laivastoupseerina laajalti matkustellut Velter tapasi Martin Brannerin (Winnie Winkle eli Kulmalan kaverit) ja oppi tämän apulaisena sarjakuvapiirtäjäksi. Euroopassa puhkeamaisillaan olevan sodan kynnyksellä Velter loi Spirou-lehteä varten oman nimikkosankarin, Moustic-hotellin nuoren pikkolon. Sarjan tekijällä oli omaa kokemusta, sillä hän oli toiminut Lontoossa 16-vuotiaana hotellin hissipoikana.

Sota-aika tai 1930-luvun lopun poliittiset jännitteet eivät sarjassa juurikaan näkyneet, vaan se tarjosi lapsille yksinkertaista eskapistista viihdettä. Spirou-lehti oli parin sotavuoden ajan lakkautettunakin.

Toinen maailmansota pakotti Velterin rintamalle ja luopumaan sarjastaan vuonna 1943. Jatkajaksi tuli ensin Jijé ja sitten Franquin, joka kohotti sarjan suosion huippuunsa. Vaikka hotellipikkolon hommat loppuivat, punainen univormu jäi.

Émile Bravo palauttaa uudessa perinnetietoisessa tulkinnassaan sarjan juurilleen, 1930-luvun lopulle ja liittää sen nyt tiukasti historialliseen kontekstiinsa.

Euroopan jännittynyt tilanne heijastuu brysseliläisten takapihojen lastenleikkeihin asti. Pojanviikareiden jalkapallopeli hajoaa taustoiltaan poliittisiin nujakointeihin. Piko itse on poliittiselta maailmankuvaltaan naiivi, katolisen orpokodin kasvatti, joka albumin mittaan kyllä oppii tiedostamaan ympäröivää maailmaa. Moustic-hotelli puolestaan näyttelee tulevan sodan kannalta merkittävää roolia.

Bravo tiputtelee albumiinsa viittauksia ja muistumia vanhoihin Pikon ja Fantasion seikkailuihin, enimmäkseen sellaisiin joita ei ole suomennettu. Lähimmäksi suomalainen lukija pääsee Kehän kuninkaat -albumissa, johon on koottu Franquinin 40-luvun lopun töitä. Tinttiäkin Bravo tietysti vilauttaa ruutujen välissä.

Schwartzin ja Yannin Tummanvihreä pikkolopoika on kuin jatkoa Bravon albumille, vaikka tekijät eivät tiettävästi tienneet toistensa tekemisistä, ennen albumien ilmestymistä. Nyt toinen maailmansota on jo täydessä vauhdissa, hakaristiliput ovat melkein peittäneet Mousticin julkisivun. Taistelu miehittäjiä vastaan jatkuu maan alla. Onko Piko kollaboraattori vai vastarintamies? Hän palvelee miehittäjiä ja kiillottaa upseerien saappaita, mutta salaa hän puuhailee jotain muuta.

Tummanvihreä pikkolopoika on edeltäjäänsä monikerroksisempi, mutta myös humoristisempi. Bravon Nuoren sankarin päiväkirja uskaltautuu paikoin haikeaksikin. Schwartzin ja Yannin albumin lähtökohta on 1980-luvun Ligne Claire -tyylisuunnan suuren pojan Yves Chalandin kesken jäänyt Piko-albumi. Se näkyy Olivier Schwartzin piirrostyylissä ja Yannin tarinan postmodernissa otteessa. Albumissa on nyt Bravoakin enemmän viittauksia vanhoihin eurooppalaisiin sarjakuviin ja Pikon menneisyyteen. Sivuilla on vilisemällä hahmoja muista sarjakuvista, joista osa tuttuja vain belgialaisille. Onpa siellä joukossa Tintin ohella myös eräs amerikkalainenkin lehtimies.

Albumipari on kiehtovaa luettavaa ranskalais-belgialaisen sarjakuvan historiaa paremmin tunteville, vaikka joitakin faneja sankarikaksikon inhimillistäminen ja henkilökuvan syventäminen saattaakin vieroittaa. Myös sotahistoriaa tarkemmin tuntevat saattavat jälkimmäisestä albumista pitää.

Arvostelu on ilmestynyt aiemmin Sarjainfo-lehden numerossa 149.

Kosminen ennustus lähenee!

Koskapa pian ilmestyy pitkästä, pitkästä aikaa uusi Pahkasika (#79), jossa on pari pientä kontribuutiota itseltänikin, kaivelin esille tämän jutun. Se on ainoa tekstiartikkeli, jonka Sikaan aikoinaan väsäsin. Se on numerosta 2/1996. Vuosituhannen vaihde oli kovaa vauhtia tulossa ja kaikenlaisten uusien tuulien ja ufojen piti pian puhaltaman yltämme. Joku ehkä puhalsi hupeloilta rahat, mutta mitään muuta ei tapahtunut. (Eikä tässä puhuta mitään edes siitä Y2K:sta).

Erikoinen taitto selittyy sillä, että digitaalisesti leikkaa liimasin jutun sellaiseksi, että se on ehkä vähän helpompi lukea ruudulta.

Ja huomatkaas jutun lopussa esiintyvä ennustus, jonka päivämäärä menee piakkoin umpeen! Saas nähdä mitä tapahtuu. Tai hetkinen…

Kosminen pyörä

Tulipa kirjoitettua

Rupesin tässä miettimään miten paljon olen vuosien aikana kirjoittanut sarjakuvista. Ensimmäiset sarjakuvakritiikkini tein kaiketi 1987 tai -88 Karjalan Maa -lehteen ja siirryin siitä melkein heti Karjalaiseen. Ne olivat ymmärtääkseni ensimmäiset kritiikit kyseisissä lehdissä ihan yleensä, ja varmaan koko Itä-Suomen alueen päivälehdissä.

Kritiikit jäivät vähälle ja sitten ihan kokonaan pois 1990-luvun alussa, kun sain päivätöitä taittajana Kiteen paikallislehdestä Koti-Karjalasta.

Sarjakuva-arvostelujen tekeminen jatkui kai jossain 90-luvun puolivälissä Sarjainfo-lehteen, jota aloin myös taittamaan. Vuosikymmenen lopulla aloin pykäämään artikkeleita perustamaani Disney-sarjakuva-aiheiseen fanzine-julkaisuun. Kohta sen jälkeen sainkin sitten tilauksesta ryhtyä tekemään juttuja myös Aku Ankka -lehden Oma Nurkka -palstoille ja Sanomien Ankka-kirjoihin. Pelkästään Inducksin indeksilistaus antaa nimelläni 612 kohdetta! Ohoh! (On tuossa joukossa toki jokunen kuvituskin – eivät virallisia Disney-kuvituksia kuitenkaan!). Tämän päälle tulevat Sarjainfon ja Kvaak-portaalin artikkelit ja arvostelut. En ole jaksanut pysyä laskuissa.

Löysinpä arkistoista yhden vanhan arvosteluni, joka on julkaistu Karjalaisessa 1989. Ohessa. Vassokuu, jos kiinnostaa. Nyt tuota katsellessani huomaan, miten olen kirjoittanut arvostelut tavalliselle sanomalehden lukijalle, mutta koettanut saada tekstiini sävyjä joilla tuohon aikaan yleensä kirjoitettiin vain taiteesta, elokuvista ja kirjallisuudesta. No huh!

sinnerAlack Sinner

José Muñoz – Carlos Sampayo: Alack Sinner (1).
Suomentanut Marja Luoma.
Tekstaus ja ulkoasu: Pentti Nuortimo ja Pentti Otsamo.
Oulun Sarjakuvaseura 1989. 88 s.

Argentiinalaissyntyisten piirtäjä José Muñozin ja käsikirjoittaja Carlos Sampayon luoma yksityisetsivä Alack Sinner on sukua Hammetin ja Chandlerin kyynisille ja kovaotteisille dekkareille. Mutta siinä missä muut ovat tyytyneet pelkästään jäljittelemään Cahndlerin ja Hammettin kehittelemiä kuvioita, ovat Muñoz ja Sampayo väistäneet kliseet ja maneerien pahimmat karikot. Alack Sinner on Suomen oloissa harvinaista sarjakuvaa. Valitettavasti nyt ilmestynyt ensimmäinen osa ei ole parasta Sinneriä.

Sarjakuvan perusasetelma on itse asiassa dekkaritarinoille hyvin tyypillinen. Alack Sinner on entinen poliisi, joka moraalisten omantunnonkysymystensä vuoksi on joutunut eroamaan poliisivoimista. Yksityisetsivän työt eivät tietenkään suju kovin hyvin, Sinner törmää usein voimattomana ympäröivään todellisuuteen. Alkuun mitättömiltä tuntuvat jutut kasvavat lopulta ylivoimaisiksi. Poliisikunta on korruptoitunutta ja isompien varpaille on varottava astumasta. Entisen esimiehensä, poliisipäällikkö Demetrius Demetriuksen kanssa Sinner on tietenkin riidoissa.

Alack Sinner kasvaa kuitenkin lähtöasetelmiensa yli. Sankareita ei sarjakuvasta löydy. New Yorkin likaisilta kaduilta löytyvät epätoivo, siirtolaisuus, synkät kohtalot. Alack Sinneriin ovat Muñoz ja Sampayo suodattaneet omia kokemuksiaan. He molemmat joutuivat pakenemaan Argentiinasta 1970-luvun alkuvuosina poliittisen tilanteen vuoksi. Tavallisten ihmisten kohtaloita, siirtolaisuutta, henkistä vieraantumista ja oikeudenkäytön etiikkaa Muñoz ja Sampayo kuvaavat sarjakuvissaan, antaen lukijoilleen pohdiskeltavaa. Nyt nämä teemat eivät ole niin selvästi esillä kuin sarjakuvan uudemmissa jaksoissa.

Albumissa julkaistu Websterin tapaus vuodelta 1975 on kaksikon ensimmäinen sarjakuva ja vielä niin kuviltaan kuin juoneltaankin melko lähellä tavallista tusinadekkaria. Muñozin viiva on tässä tarinassa vielä realistisen ulkokohtaista, näkyvää maailmaa sellaisenaan kuvaavaa.

Albumin kolmesta tarinasta ensimmäinen, Keskustelu Joen kanssa, on tuorein. Siinä Muñoz on uskaltautunut jo ekspressiivisemmille linjoille. Mustaa pintaa ja tyylittelyä on käytetty rohkeammin. Ero Websterin tapaukseen on enemmän kuin selvä. Muñozille ja Sampayolle tyypilliset rajut kuvakulmat ovat jo näkyvissä.

Joka tapauksessa Alack Sinner on vahvaa sarjakuvaa. Tekijät ovat saaneet sen hengittämään ja tunnelma on yhtä väkevä kuin Chandlerin kirjoissa. Sinnerin tekijät kuvaavat oman aikansa todellisuutta, kuten Chandlerkin teki aikanaan.

Oulun Sarjakuvaseura on tehnyt Sinnerin julkaistessaan huolellista työtä. Albumin tekstaus jäljittelee onnistuneesti Muñozin alkuperäistä, ulkoasu on komea. Toinen osa on tulossa, jolloin saamme tutustua uudempiin ja voimallisempiin Sinner-tarinoihin.

Vanhojen tekstien perkausta

Viestintätoimistossa vuosia graafikkona ja sarjakuvapiirtäjänä toimineena kirjoitin yhtiön blogiin myös useita lyhyehköjä tekstejä sarjakuvista, useimmiten viestinnän näkökulmasta. Suomen taloustilanteen jatkuvasti heikentyessä oli toimiston valitettavasti pistettävä kesällä 2015 pillit pussiin. Samalla katosivat vuosina 2010—14 valmistuneet tekstit netistä. Onneksi olin pitänyt ne tallessa ja ajattelin editoida niistä blogini/kotisivuni ensimmäisen tekstin. Näistä kyllä näkee aika selvästi, että ne on suunnattu viestintäalan ihmisille, jotka eivät useimmiten tunne sarjakuvaa kovin hyvin.

Sarjakuvista taiteena ja viestintänä

Varhaisen elokuvateoreetikon Ricciotto Canudon (1879–1923) mukaan elokuva olisi seitsemäs taide – kuuden aiemman ollessa antiikin muusien (ei peruna-) suojeluksessa. Sarjakuvat-kirjan kirjoittajat Heikki Kaukoranta ja Jukka Kemppinen otaksuivat ranskalaisten nimenneen chansonin kahdeksanneksi, Olavi Paavolainen antoi tämän sijan radiokuunnelmalle, puhuen sokeasta muusasta. Ranskalaiset sarjakuvantutkijat nimesivät sarjakuvan yhdeksänneksi 1960-luvun alussa.

Sarjakuvataide toimii tekijöidensä itseilmaisun välineenä siinä missä muutkin taiteet. Sarjakuva välittää tunteita ja intohimoja, se viestii ja herättää ajatuksia.

Tämä “yhdeksäs taide”, kanavoi tekijöidensä intohimoja ja herättää niitä lukijoissa aivan siinä missä maalaus tai romaanikin, vaikka sarjakuva onkin tunnustetuista ilmaisumuodoista nuorin. Sellaisena se myös hakee paikkaansa taiteen kentässä laajemmin ja mahdollistaa joustavan dialogin perinteisten taiteiden kanssa.

Sarjakuvataiteen voimaa ei käy enää kiistäminen, vaikka “taiteen ja viihteen” erojen tarpeetonta vastakkainasettelua edelleen näkee, varsinkin sarjakuvasta puhuttaessa.

Sarjakuvan rajankäynti kuva- ja muiden taiteiden kanssa näkyi hyvin Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2012, jolloin sen yhteistyökumppanina toimi modernin taiteen museo Kiasma. Sen Päin näköä! -sarjakuvanäyttely leikitteli ja limittyi niin maalaus- kuvanveisto- kuin käsitetaiteenkin kanssa. Kiasma-teatterissa nähdyssä Comics in Concert -sarjassa sarjakuva kohtasi musiikin, sarjakuvataiteilijoiden improvisoidessa piirtäen elävän musiikin säestyksellä.

Perinteisesti sarjakuva on tietysti ollut ehkä lähimpänä kirjallisuutta. Kirjoinahan sarjakuvia julkaistaan. (Toki se rinnastus elokuvaan ja animaatioon on aina ollut mukana). Suomalaisia sarjakuvaromaaneja ja sarjakuvaa yleensä julkaistaan nykyään enemmän kuin koskaan, ulkomaillakin. Painokset ovat useimmiten vaatimattomia, samoin menekki, mutta vielä viitisentoista vuotta tällaista ei uskallettu kuvitellakaan. Vuosittain julkaistaan kymmenittäin uusia sarjakuva-albumeita.

Sarjakuvalle on valtiotasolla annettu yhä enemmän rahallistakin tukea. Sarjakuville on jaettu palkintoja, on pidetty tapahtumia ja näyttelyitä.

Aina ei ole ollut näin. Kun Suomen Sarjakuvaseura perustettiin hieman yli 40 vuotta sitten, useimpia sarjakuvia pidettiin pinnallisina, helppohintaisina ja lasten lukutaitoa rappeuttavina. Vuonna 1978 hallituksen taidepoliittisen selonteon eduskuntakäsittelyssä pohdittiin mahdollisuuksia rajoittaa sarjakuvan ”ja muun roskaviihteen” tuotantoa ja jakelua. Haittaveroakin väläyteltiin.

Vielä isompia rajoituksia sarjakuvien levittämiseen kaavailtiin 1950-luvulla. Eduskunnan käsitellessä lakimuutoksia epäsiveellisiä julkaisuja kohtaan vuonna 1956, pyysi se samalla hallitukselta esitystä ”ns. sarjakuvien” leviämisen rajoittamiseksi. Oikeusministeriö asetti sarjakuvatoimikunnan pohtimaan sopivia toimenpiteitä. Paljon on muuttunut noista vuosista.

Voiko sarjakuvaa käyttää organisaatioviestinnässä?

Tokihan Sarjakuvaa on käytetty isojenkin organisaatioiden viestintäkeinona varsin menestyksekkäästi jo kauan.

Rooman keisari Trajanus hakkautti sarjakuvaa pylvääseen vuoden 113 paikkeilla, koska näki soveliaaksi kertoa tekemistään Daakian valloitussodista. Hankalasti luettava sarjakuva nousee 38 metrisen pylvään huipulle spiraalimaisesti kiertäen.

Bayeux’n seinävaate puolestaan on 73 metriä pitkä pellavakankaalle lankakirjonnalla tehty sarjakuvastrippi, joka kertoo vuonna 1066 tapahtuneesta Hastingsin taistelusta ja Englannin valloituksesta. Kuvakudos teetettiin joskus vuosien 1066–1086 välillä. Vilhelm Valloittaja kertoo siinä siis saavutuksistaan kaikelle kansalle. Viesti oli ensiksi tiettävästi esillä Bayeux’n tuomiokirkossa.

Onneksi sarjakuvan tekeminen on noista ajoista tullut vähän helpommaksi. Lukeminenkin.

Nykyään valtiollisista organisaatioista EU on eri asioiden selventämiseksi hyödyntänyt paljonkin sarjakuvaa. Esimerkiksi suomeksikin ilmestynyt Myrkkyjoen salaisuus –albumi on sarjakuva Euroopan parlamentin toiminnasta. Albumi sai Alph-Art -tiedonjulkistamispalkinnon Angoulêmen kansainvälisillä sarjakuvafestivaaleilla 2003. (Näin meidän kesken se on vähän kuivakka).

Ja muutama vuosi sitten Madagasgarin valtio kertoi perustuslakinsa sarjakuvin keinoin.

Oma sarjakuva intraan tai henkilöstölehteen?

uskaltaako itselle nauraaJoskus yritys tai yhteisö haluaa sarjakuvan henkilöstölehteensä, asiakaslehteensä tai vaikkapa intraansa. Usein se otetaan vain keventämään sisältöä. Sitten saatetaan hoksata, että sopivasti valittu yksittäinen sarjakuvastrippi voi parhaimmillaan tukea viestintää.

Kolmen ruudun houkutus voidaan valita niin, että se liittyy puheena olevaan asiaan aiheeltaan tai teemaltaan. Mutta hyvin usein juuri sopivan löytäminen osoittautuu vaikeaksi. Näin varsinkin, jos sarjakuvaan halutaan jotain erikoista, yrityksen omaan toimenkuvaan liittyvää. Mitä spesifimpi yrityksen toimenkuva on, sitä etäisemmäksi voi geneerisen työelämäsarjakuvan maailma jäädä.

Räätälöidyssä sarjakuvassa voidaan viitteellisesti toteutettujen toimintaympäristöjen sijaan näyttää yrityksen omia toimitiloja ja vaatetusta, omia värejä, logoja, tuotteita ja yleistä henkeä. Oma sarjakuva voi puhutella suoraan, siitä voi tulla kahvihuoneen puheenaihe tai keskustelunherättäjä. Sarjakuvassa voi seikkailla firman oma maskotti. Sen avulla voidaan tiedottaa tapahtumista, uusista tiloista, tai vaikka jalkauttaa strategioita tai selkeyttää arvoja.

Sitä paitsi asia tutkittu empiirisesti. Sarjakuvamuoto on tehokas viestinnän ja opettamisen väline. Amerikkalainen Oklahoman yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan sarjakuva tehostaa muistiinpanemista ja toimii opetuksessa perinteistä tekstimuotoista oppikirjaa efektiivisemmin. Eikä nyt ole kyse perustason koulutuksesta, jossa lapsia opetetaan lukemaan tai muuta vastaavaa.

Professori Jeremy Shortin ohjauksessa tehdyllä tutkimuksella on tyypillisen pitkä nimi: Graphic presentation: An empirical examination of the graphic novel approach to communicate business concepts. Graphic novel on hienompi nimi sarjakuvalle, se kääntyy useimmiten sarjakuvaromaaniksi, mutta on tässä tapauksessa käytetty yleisterminä sarjakuvalle.

Tutkimuksen ensimmäiseen osioon osallistuneet lukivat liiketoiminnan konseptien (key management concepts) opettamiseen tarkoitettua sarjakuva-albumia Atlas Black: The Complete Adventure.

Toiseen osioon osallistuneet lukivat samaa aihepiiriä käsittelevää perinteistä tekstimuotoista oppikirjaa. Molempien ryhmien osallistujat testattiin kokeella, jonka perusteella sarjakuvan lukeneet palauttivat muistiinsa laajempia kokonaisuuksia tarkemmin.

Rinnakkaisessa reseptiotutkimuksessa 114 liiketoiminta-alan ylemmän tason opiskelijaa (senior level business course) luki mainitun sarjakuvamuotoisen oppikirjan josta heiltä pyydettiin palautetta. Yli 80 prosenttia heistä piti sarjakuvamuotoista opiskelumateriaalia perinteisiä oppikirjoja parempana.

Tämä tutkimus ei ole suinkaan ainoa, joka on osoittanut sarjakuvallisen, tekstuaalisvisuaalisen kommunikaation toimivan pelkkää tekstiä paremmin. Kognitiivisen psykologian tutkijat ovat tarkastelleet asiaa neurotieteiden puolelta. Jatkolukemiseksi käy vaikka tämä Discover-lehden artikkeli neurotieteen ja lingvistiikan tohtori Neil Cohnista.

Sarjakuvaa on käytetty varsin vähän ohjeistamiseen ja opastamiseen, vaikka se usein sopisi jo perusluonteeltaan siihen erittäin hyvin. Eikä pelkästään havainnollistavien kuviensa vuoksi.

Sarjakuvalla voi selittää myös erilaisia prosesseja. Prosessit ovat luonteeltaan lineaarisia, joten niiden yhteyteen voi keksiä tarinoita, jotka ovat itse aiheeseen vain löyhästi yhteydessä, mutta siinä määrin kiinnostavia, että ne luetaan. Esimerkiksi käy vaikka jonkin laitteen kokoaminen.

Sarjakuvaa lukiessaan vastaanottaja on aktiivisemmin mukana kuin vaikkapa elokuvan katsoja. Siinä missä elokuvan kohtaus vilahtaa ohi sekunneissa, sarjakuvanlukija saa käyttää haluamansa ajan viestin purkamiseen.