Tuon tuostakin saa kuulla, kuinka sarjakuvat painetaan nykyään vähän miten sattuu: viiva ”palikoituu” eli pikselöityy mikäli riittävän isosta resoluutiosta ei ole pidetty huolta. Tai sitten piirrosviiva muuttuu rasterimössöksi kun PDF on tehty väärillä asetuksilla. Ladottu teksti on tietenkin rumaa fontista riippumatta, sitä vastoin kun ennen tekstattiin käsin, niin jälki oli parasta. Ennen oli paremmin, niin aina. Oliko ennen sitten paremmin? Oliko todella? Hmm?
Sarjakuvia on julkaistu omina lehtinään Suomessa 1940-luvun lopulta alkaen. Sanomalehdissä tietysti sitäkin aiemmin. Kirjapainoväki faktoreista kuvalaattaosaston kemigraafeihin ja painosalin koneenkäyttäjiin on aina ollut arvonsa tuntevaa ammattiväkeä, joiden käsistä ei sutta ja sekundaa tule. Paitsi että kun ja jos…
Sarjakuvahan on siitä jännä epeli, että se sisältää sekä kuvaa että tekstiä. Eri aikoina sen käsittely kirja- ja lehtipainoissa on vaihdellut tekniikan mahdollisuuksien ja arvostuksen mukaan. Käännössarjakuvissa tekstin yhdistäminen kupliin ei ole aina ollut ihan helppoa.
Ennen vanhaan piirroskuvan valmistelu sanomalehtirotaation painosylinterille oli monimutkainen prosessi. ”Ennen vanhaan” tarkoittaa tässä karkeasti aikaa 1800-luvun lopulta aina 1960-luvun jälkipuoliskolle saakka. Sarjakuvan tapaisen aineiston painovalmiiksi saattaminen ei ollut mikään ihan yksinkertainen proseduuri.
En tiedä varmasti missä muodossa suomalaiset sanomalehdet 1930-luvulla saivat ulkomaalaiset sarjakuvansa. Luultavimmin ne postitettiin painomateriaalin levitysyhtiön eli syndikaatin kautta reprokameravedoksina tai kenties kuvalaattoina.
Kauan ennen toimiston pöydälle mahtuvien kuvaskannereiden aikaa piirrosten ja valokuvien jäljentämiseksi ja pienentämiseksi painoa varten tarvittiin pienen henkilöauton kokoisia reprokameroita pimiöineen. Tällaisella laitteella voitiin jäljentää piirroskuva joko lasi- tai filminegatiiville, tai tuottaa siitä paperinen vedos.
Repron tuottaman fototypia-kuvanegatiivin avulla valotettiin sitten metallinen kuvalaatta. Tällainen levy oli yleensä sinkkiä. Valoherkäksi kemiallisesti käsitelty laatta valotettiin filmin läpi, jolloin filmin valoa läpäisemättömät alueet tekivät levyn näiltä kohdin alttiiksi syövytykselle. Levyt upotettiin näet valotuksen jälkeen typpihappoliuokseen, jolloin levyn valottumattomat kohdat syöpyivät kuopalle.
Kuvalaatan valmistaminen ei ollut sekään ihan heittämällä tehty. Yksityiskohdista riippuen laatan kuva-alaa saattoi joutua joiltakin osin suojaamaan erilaisin menetelmin ja syövyttämään sitä useita kertoja. Hienosäätöä voitiin kuvalaatalle tehdä vielä erityisellä jyrsinlaitteella, jonka avulla saatiin asiaankuulumattomat kohdat tarkasti pois.
Tällainen kuvalaatta ei tietenkään sellaisenaan soveltunut vielä painamiseen, vaan se vietiin painokehilöön eli aseteltiin ladelman yhteyteen taittoon. Tällaisesta sivutaitosta tehtiin vielä pahvinen stereotypia-matriisi. Sen avulla valettiin tinaseoksesta painokonetta varten muodoltaan kaareva painolevy, joka asennettiin painokoneen sylinterille. Mikäli sarjakuvassa oli vielä värejä, piti jokaista osaväriä varten tehdä omat kuvalaattansa samalla tavalla.
Sanomalehden kuvalaattaosasto oli iso – sitä isompi, mitä enemmän lehdessä oli kuvia – ja jatkuvasti työn touhussa. Laitteet olivat äänekkäitä, aineet myrkyllisiä ja kuvalaatat painavia. Se oli teollisuutta se!
Oheisesta Helsingin Sanomissa 11.1.1940 julkaistusta Mikki-stripistä voisi uskaliaasti päätellä sen tulleen lehteen kuvalaattana. Sarjaa on jouduttu kaventamaan, että se mahtuisi sille varattu tilaan. Se on tehty ronskisti leikkaamalla kakkosruudusta pala pois. Leikkauskohta erottuu lähikuvasta hyvin. Kuvalaattaosastolla on joku käyttänyt laattojen katkomiseen tarkoitettua leikkuria. Luultavasti siitä on jouduttu myös leikkaamaan tai jyrsimään pois alkuperäinen teksti, jonka jälkeen suomenkielinen irtokirjakkein tai linotype-koneella tehty ladelma on taitossa aseteltu paikoilleen.
Toisesta Hesarin Mikki-stripin esimerkistä on poistettu ilmeisesti jyrsimällä kaksi detaljitekstiä, mutta jätetty ne sitten tyhjiksi. Lisäksi kuplaan ladottu teksti on vinossa ja ruutua jälleen leikattu. Mikäli sarjat olisivat tulleet lehteen paperivedoksina, olisi lehden graafikko voinut tekstata käsin kaikki strippiin tulevat tekstit tähän vedokseen, jonka jälkeen siitä olisi tehty painolaatta lehden omalla kuvalaattaosastolla.
Kuvalaattoja on myöhempinä aikoina voitu kemigraafisten keinojen lisäksi valmistaa monilla muillakin tavoilla. Oheinen kuvanäyte Davy Crockett -lehdestä vuodelta 1959 on erikoinen tapaus. Kyseinen julkaisu aiheutti itsessäni sen verran hämmennystä, että se oli pakko poimia divarista talteen. Piirrosviivoissa nimittäin erottuu pikseliä! Mitä ihmettä, pikseliä vuonna 1959?! En voi olla täysin varma, miten kyseisen lehden painopinta on saatu aikaan, mutta hyvänä arvauksena uskallan arvoida kuvalaattojen valmistuneen jonkinlaisella automaattisella kuvalaattojen kaiverruskoneella.
Siinä on kyse sähkömekaanisesta menetelmästä, jossa tällaisen laitteen kaiverrusneulaa ohjailevat erityisen valokennon tuottamat sähkösysäykset. Se on siis eräänlainen analoginen skanneri joka tulostaa kuvan kaivertamalla sen muoviselle tai metalliselle laatalle. Kaiverrin siis joko ottaa palan laatasta pois tai sitten ei – 0 tai 1. Kaiverrin käsittelee laatan juovittain, linja linjalta. Jos laitteen tarkkuus tai linjatiheys ei ole riittävä, saadaan – niin! – pikselöityneen näköistä viivaa, joka erottuu etenkin kaarevissa ja kaltevissa viivoissa. Veikkaisin Davy Crockettin kuvien tehdyn tällä tavalla.
Tämä ”protopikseli” näkyy myös lehden kupliin ladotussa tekstissä, joten laatat on tehty varmasti Suomessa. Ehkä säästösyistä tai kiireessä on kaiverrettu alhaisella linjatiheydellä, tai sitten ei vain ole välitetty – onhan kyseessä pelkkä kertakäyttöviihde ja sarjakuva. Yleisimpiä kaiverruslaitteita tuohon aikaan olivat saksalaisen Hellin Klischograph ja sveitsiläinen Elgrama.
Kiinnostuneille kerrottakoon, että kyseinen näyte on tarinasta Davy Crockett ja Taikurimestari (Davy Crockett & the Master of Magic) ja sen piirtäjä on brittiläinen D.C. Eyles (1902–1974).
Painotekniikan kehittyminen toi offset-painatuksen sanomalehtiinkin 1960-luvun kuluessa. Enää ei siis käytetty kohopainomenetelmiä. Kuvat ja valoladonnan avulla tehdyt tekstit asemoitiin paperisina vahaksella taittopohjaan. Siitä kuvatun filmin avulla valotettiin lehden painopelti, joka oli ohuehkoa taipuisaa metallia. Painokoneessa kumiteloilta pellille siirtyvä painoväri tarttui vain osaan painopellistä ja tuotti paperille kuvan painopinnasta.
Kuvien tekeminen ja käyttö painoa varten helpottui, mutta mutkansa ja monet vaiheensa oli siinäkin. Käännössarjakuvien ohuimmat viivat katosivat jonnekin matkan varrelle. Suomeen asti saapuneet sarjakuvat oli yleensä reprokuvattu jo pariin kolmeen kertaan. Ensin niistä tietenkin oli tehty kotimaassaan painofilmit tai vedokset. Ne kulkeutuivat pohjoismaisten yhteispainatusten aikoina Suomeen yleensä Ruotsin kautta. Sarjakuvalehtien toimitukset saivat ne epäilemättä useimmiten ruotsinkielisinä ja jälleen kerran reprokameran kautta käyneinä.
Esimerkiksi ruotsalaisessa Semic-yhtiössä koottiin sanomalehtisarjoista 1960-80-lukujen aikana lehtiä, ja sitä varten ne piti taittaa uudelleen leikkaa ja liimaa -menetelmällä. Saksitut ja ruotsiksi käännetyt sivut kuvattiin filmille painatusta varten. Näistä tehdyt vedokset saapuivat sitten Suomeen ja ne piti tietysti kääntää ja kuvata vielä kerran. Mikäli reprokameran käyttäjä ei ole tarkkana, voi jokaisessa vaiheessa kadota viivoja. Jos kameran tarkennus ei ole kohdallaan saattaa osa viivoista paksuuntua ja kaikkein ohuimmat puolestaan katoavat taivaan tuuliin.
Jokainen Shokki-lehtiä 1970-luvulla lukenut muistaa, miten kauhistuttavia ne tarinat olivat, kun sitä hirviötä ei edes kunnolla erottanut. Nykyaikana tehdyt uusintapainokset paljastivat, että painotekniikka oli vain tehnyt tepposensa ja sarjakuvista pelottavampia kuin ne oikeasti olivatkaan. Selkeästi ja terävästi painetuissa sarjoissa näkyi yhtäkkiä kaikki. Tuhnuisessa mustassa pimeydessä, jossa alun perin olivat näkyneet vain kiiluvat silmät, erottuikin nyt kokonainen hirviö. Se oli paljon säälittävämpi ja vähemmän pelottava kuin se, jonka mielikuvitus oli luonut. Kuvien moninkertainen reproaminen ja kehnolle paperille painaminen oli tehnyt sävykkäistä, vesivärein laveeratuista kuvista mustanharmaata tukkoista muhjua.
Täytyy muistaa, ettei huonossa painojäljessä useimmiten ole kyse itse painamisen prosessista vaan prepress-työvaiheiden aikana tehdyistä virheistä ja huonoista valinnoista. Painajaparka ei saa niitä viivoja takaisin vaikka kuinka haluaisi. Värinkohdistus onkin sitten toinen juttu.
Värillisessä painossa käytetään yleensä neljää väriä, syaania (c), magentaa (m), keltaista (y) ja mustaa (k). Vanhoissa sarjakuvalehdissä värit ovat useinkin heilahtaneet pahasti pois paikoiltaan, eli niiden kohdistus on päin prinkkalaa. Kyse voi olla painajan piittaamattomuudesta, mutta myös painopinnan valmistajan asemointivaiheessa tekemästä virheestä. Normaalisti tavallisissa lehdissä tällainen olisi korjattu ja säädetty paikoilleen, mutta etenkin vanhemmissa sarjakuvalehdissä tämä on, ei nyt aivan jokapäiväinen, mutta melko yleinen vaiva.
Oheinen esimerkki on aika tyypillinen sarjakuvalehtiä vuosikymmenten ajan vaivannut kohdistusvirhe. Näyte on Seikkailusarjat-nimisestä lehdestä, sen numerosta 1/1953. Amerikkalaisesta Fawcett-kustantamon Hopalong Cassidy -lehdestä peräisin oleva tarina on painettu vieläpä pelkästään kahdella värillä. Aineistosta on jätetty pois keltainen painopelti. Lisäksi suomalaisessa lehdessä käytetyt sininen ja punainen eivät ole perinteisiä kirjapainon syaani ja magenta -värejä. Suomalaisen painoksen kirkas punainen ja vahva sininen tuottavat päällekkäin painettuna melkein mustaa sävykkään violetin sijaan ja kuva menee näiltä osin tukkoon. Kohdistusvirhe lisää kuvan sekavuutta entisestään. Nykyaikana tällaiset huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä johtuvat virheet ovat hyvin harvinaisia.
Mutta laadukkaampia sarjakuviahan on aina painettu ja kohdeltu paremmin, eikö vain? Edeltävät esimerkit ovat sanomalehtirotaatiosta tai halvoista bulkkina tuotetuista lehdistä. Ei kai klassikoita nyt sentään ole kohdeltu samalla tavalla. Albumit on aina painettu hyvin. Onhan? Pääsääntöisesti kyllä, mutta…
Ikävimmin sarjakuvia ovat paradoksaalisesti käsitelleet juuri itse niiden levittäjät. Varsinkin sanomalehtisarjoista on liikkeellä syndikaattien itsensä toimittamina tavattoman huonolaatuisia versioita. Originaalipiirrokset on vuosikymmenien saatossa heitetty roskiin, poltettu tai ne ovat muuten vain ”mystisesti” kadonneet. Tallella olevat vedokset ovat joko kopion kopioita tai näin nykyaikana huonosti digitoituja.
Kustannusyhtiö Semic julkaisi 1970-luvulla kahdeksan albumillista Hal Fosterin hienoa Prinssi Rohkea -klassikkosarjaa. Harmi vain, että syndikaatilta saatu aineisto oli laadultaan melko kehnoa ja huonosti väritettyä. Suurin osa hienoista piirrosviivoista oli kadonnut ja väritys oli tehty ”suurpiirteisesti”.
Joskus aikoinaan Semic tekstautti sarjakuvansa, mutta joskus vain ronskisti latoi kuplat isoin pölkkykirjaimin jollakin groteskilla kirjasintyypillä. Muinoin 1960- ja -70 –luvuilla oli tapana vieläpä leikata kuvaruutujen yläosa kokonaan irti ja tekstata dialogi tekstaajan piirtämiin uusiin kupliin. Jos jotain kuva-alueeseen kuuluvaa piti siinä yhteydessä piirtää uudelleen, se tehtiin joskus aika kömpelösti.
Kaikkina aikoina sarjakuvien painamisessa ja julkaisemisessa on ollut omat sudenkuoppansa ja ongelmansa. Se, että jotain ei ole katsottu tarpeelliseksi hoitaa oikein, on ollut pelkkä arvostuskysymys.
Voisin vielä kirjoittaa jotain digitaalisesta työnkulusta ja siihen liittyvistä virheistä ja ongelmista, mutta se saa jäädä johonkin toiseen kertaan.
- Kuvalähteet: Wikipedia, Hendell & Vuorio: Kirja ja kirjapainotaito (Otava 1942), Virusmäki: Graafinen tietokirja (WSOY 1960).
Olen viime aikoina rustannut tekstausfonttia Will Eisnerin Dropsie Avenue -sarjakuvaromaanin suomennosta varten. Muutamista Kvaak.fi -portaalin aktiivijäsenistä koostuva porukka Kvaak kustannus on nimittäin laittanut pystyyn 
Eisnerin sarjakuvia lukiessa huomaa vaikutteita myös vanhasta teatteriperinteestä. Hänen hahmojensa gestiikka on vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Piirrettynä se toimii hyvin, koska hahmojen ajatuksia ja mielenliikkeitä ei tarvitse kirjoittaa ulos. Ne voi ”lukea” kuvista. Näyteltynä samanlainen tyyli vaikuttaisi vanhahtavan teatraaliselta, mykkäelokuville ominaiselta yliampuvalta mimiikalta.
Dropsie Avenue kronikoi New Yorkin etelä-Bronxin alueen vaiheita alkaen 1870-luvun alkupuolelta, ja myöhempien aikojen kukoistuksesta, etnisistä konflikteista ja lopulta alueen rappeutumisesta 1960–70-luvuilla. Pitkä tarina etenee rapsodisesti lyhyin jaksoin, pääosassa on oikeastaan – kuvitteellinen, mutta todenmukainen – Dropsie Avenuen korttelialue. Etelä-Bronxin alueen kehityskulku on todellinen. Kirjan tematiikka on aiempia laajempi, Eisner käsittelee rakentuvan suurkaupungin urbaania dynamiikkaa, kulttuurillis-etnisiä, väkivaltaisesti purkautuvia jännitteitä ja muita sosiaalisia ongelmia. Kulttuurien sulatusuuni kiehuu, there goes the neighbourhood.
Timo Ronkainen kotisivu 