Will Eisner romaaniperinteen osana

Dropsien kansikuvaOlen viime aikoina rustannut tekstausfonttia Will Eisnerin Dropsie Avenue -sarjakuvaromaanin suomennosta varten. Muutamista Kvaak.fi -portaalin aktiivijäsenistä koostuva porukka Kvaak kustannus on nimittäin laittanut pystyyn Mesenaatti-joukkorahoituksella julkaisuprojektin, jonka avulla tämä suomentamatta jäänyt Contract with God -trilogian viimeinen osa saataisiin julkaistua myös meillä. Aiemmat osathan tulivat Jalavan kustantamina jo muinoin 1980-luvulla, Talo Bronxissa (1982) ja Elinvoima (1987).

Will Eisner (1917–2005) mainitaan aina sarjakuvamuodon uudistajana nimenomaan uraauurtavan Talo Bronxissa -sarjakuvaromaaninsa vuoksi. Alun perin vuonna 1978 ilmestynyttä teostaan varten hän keksi termin graphic novel, koska katsoi ”comics” -termin olevan vääriä mielikuvia herättävä ja jopa täysin halventava. Kyseessä kun oli kuitenkin taiteellisesti kunnianhimoinen teos, joka oli lähempänä vakavaa kirjallisuutta kuin perinteisissä viihdegenreissä pyörinyt ”comics”.

Graphic novel, eli kirjaimellisesti graafinen romaani, viittaa romaanimaiseen sisältöön pituutensa ja rakenteensa puolesta. Se on pitkä kertomus, joka rakentaa ja loppuunkäsittelee henkilöhahmonsa ja teemansa kutakuinkin yhden teoksen aikana. Olkoonkin, ettei Eisner ollut ensimmäinen alallaan, ovat hänen tarinansa silti enemmän kirjallisessa traditiossa kiinni kuin hänen edeltäjänsä. Kaikkein tiukimmin hänet voi nähdä amerikanjuutalaisen romaaniperinteen jatkajana ja laajentajana. Romaani voi olla myös sarjakuva – ilman että tulos on pelkkä pidennetty comic book (sarjakuvalehti).

Aivan erityisesti Eisner voidaan asettaa oman ikäpolvensa amerikanjuutalaisten kirjailijoiden joukkoon, joiden kirjat käsittelevät siirtolaisuutta uudessa maailmassa tai maallistuneen amerikkalaisen yhteiskunnan ja vanhan juutalaisen tradition välistä hankausta. Tarinoissa on omakohtaisuutta ja yhteiskunnallista otetta. Esimerkiksi Henry Roth (1906–1995) kertoo kirjassaan Vaikkapa unta (Call it Sleep, 1934) omiin kokemuksiinsa perustuen kasvuvuosistaan juutalaissiirtolaisten asuinalueella New Yorkin Lower East Sidessa aivan 1900-luvun alussa. Samoilta alueilta kertoi sosialistikirjailija Michael Goldin (s. Itzok Isaac Granich, 1894–1967) Rahattomia juutalaisia (Jews Without Money, 1930).

Kovin moni vanhemman polven amerikanjuutalaisista kirjailijoista omaa myös samantapaisen taustan kuin Eisner. Nämä, tai heidän vanhempansa olivat Itä-Euroopasta 1800-1900 -luvun vaihteessa vainoja paenneiden siirtolaisia, jotka toivat mukanaan laajan tarinaperinteen lisäksi myös toivon uudessa maailmassa selviämisestä. Saman toivon, josta Eisner kertoo kirjassaan Elinvoima (Life Force, 1988). Vaikka olot olivat paremmat kuin vanhassa kotimaassa, jouduttiin silti kokemaan köyhyyttä ja syrjintää. Silti halu selvitä ja usko sivistykseen tai kovaan työhön antoi toivoa.

Eisner itse ei lämmennyt ajatukselle, että hänen tuotantonsa kuuluisi oleellisesti amerikanjuutalaiseen romaaniperinteeseen. Vaikka kirjailijan tausta ja romaanien henkilöt ovat juutalaisia, katsoi Eisner kirjoittavansa yleisesti ihmisyyden kokemuksista ja olemassaolon kysymyksistä. Selviytyminen tai elämän tarkoituksen pohtiminen eivät ole millään tavalla yksinomaan juutalaisuudelle ominaisia asioita.

Dropsie mallisivu 2Eisnerin sarjakuvia lukiessa huomaa vaikutteita myös vanhasta teatteriperinteestä. Hänen hahmojensa gestiikka on vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Piirrettynä se toimii hyvin, koska hahmojen ajatuksia ja mielenliikkeitä ei tarvitse kirjoittaa ulos. Ne voi ”lukea” kuvista. Näyteltynä samanlainen tyyli vaikuttaisi vanhahtavan teatraaliselta, mykkäelokuville ominaiselta yliampuvalta mimiikalta.

Puhtaasti perinteistä sarjakuvailmaisua Eisner uudisti jo 1940-luvulla, toisen maailmansodan jälkeen. Hänen Spirit-sarjakuvansa murtautui ahtaasta supersankarisarjakuvan genrestä ja sarjan lyhyet jaksot kasvoivat kiehtoviksi pikku novelleiksi. Näissä jaksoissa varsinainen päähenkilö, naamioitunut rikosetsivä Spirit (Denny Colt) saattoi jäädä pieneen sivuosaan. Etualalle näissä hauskoissa tai vakavissa ja satiirisissakin elämän viipaleissa nousivat usein tavalliset ihmiset.

Sarjakuvailmaisun käytön laajentamista Eisner jatkoi 1950–60 -luvuilla valmistaessaan sarjakuvamuotoisia oppaita ja käyttöohjeita Yhdysvaltain armeijalle. Perinteisempään sarjakuvailmaisuun yhdistyi infografiikkaa ja kaavioita, ja vaikkapa armeijakaluston huoltaminen ohjeistettiin näissä lehdissä paljon tavanomaista havainnollisemmin.

Sarjakuvaromaanien tekemisen Eisner aloitti oikeastaan aivan eläkeiän kynnyksellä. Sarjakuviin aina vakavasti suhtautunut Eisner pääsi vasta nyt näyttämään todelliset kykynsä kirjoittajana ja sarjakuvantekijänä. Talo Bronxissa -kirjan (joka on oikeastaan novellikokoelma) jälkeen syntyi muiden muassa laaja sukukronikka Myrskyn silmään (In the Heart of the Storm, 1991), joka on ilmeisen omaelämäkerrallinen.

Uneksijaa (The Dreamer, 1985) voi huoletta pitää eräänlaisena avainromaanina. Siinä Eisner kertoo nuoruuden kokemuksistaan varhaisessa sarjakuvalehtibisneksessä. Avainromaanille tyypilliseen tapaan se sisältää tunnistettavia henkilöitä, joiden nimet on kuitenkin muutettu. Idealistinen Eisner törmäsi alan raadollisuuteen jo 1930-luvulla, vaikka oli itse luomassa teollista tai ainakin studiomaista sarjakuvalehtipiirtämistä.

Dropsie mallisivu 3Dropsie Avenue kronikoi New Yorkin etelä-Bronxin alueen vaiheita alkaen 1870-luvun alkupuolelta, ja myöhempien aikojen kukoistuksesta, etnisistä konflikteista ja lopulta alueen rappeutumisesta 1960–70-luvuilla. Pitkä tarina etenee rapsodisesti lyhyin jaksoin, pääosassa on oikeastaan – kuvitteellinen, mutta todenmukainen – Dropsie Avenuen korttelialue. Etelä-Bronxin alueen kehityskulku on todellinen. Kirjan tematiikka on aiempia laajempi, Eisner käsittelee rakentuvan suurkaupungin urbaania dynamiikkaa, kulttuurillis-etnisiä, väkivaltaisesti purkautuvia jännitteitä ja muita sosiaalisia ongelmia. Kulttuurien sulatusuuni kiehuu, there goes the neighbourhood.

Ole mukana rikastuttamassa käännössarjakuvaa Suomessa:
Dropsie Avenuen joukkorahoitussivu Mesenaatti-palvelussa.

EDIT 4.7.2020:
RAHOITUS ON PÄÄTTYNYT
154 MESENAATTIA
LOPPUSUMMA 9571 €

Uusi, laajennettu laitos: Kirjoituksia Koipeliinista, Maaronista ja Mytekistä…

Uutta kirjaa pukkaa. Julkaisijana Juri Nummelinin Kustantamo Helmivyö.

Kyseessä on laajennettu ja korjattu uusintaversio vuonna 2009 omakustanteena ilmestyneestä samannimisestä kirjasta.

Siihen on koottu lähinnä Kvaak.fi:ssä ja Sarjainfossa julkaistuja sarjakuva-aiheisia tekstejä. Joukossa on artikkeleita, arvosteluja ja kepeitä kolumneja.

Tekstien painotus on vanhoissa sarjakuvissa, monilta osin jo unohtuneissa lehdissä ja albumeissa. Osa on unohtunut syyttä ja osa syystäkin, toiset puolestaan ovat mielenkiintoisia kuriositeettejä menneiltä vuosilta.

Omituisia ja huonoja sarjakuvia käsittelevät tekstit ilmestyivät Kvaak.fi-portaalissa lyhytikäiseksi jääneessä kolumnisarjassani Divarin helmet – hämärän rajoilla. Siinä kerroin antikvariaattien hämäristä hyllyiltä tekemistäni ”löydöistä”. Shokki sarjat -lehdestä kertova juttu on kokonaan uusi, vaikka kuuluukin tavallaan samaan sarjaan..

Sarjakuvalehdistön vaiheita on päivitetty vuoteen 2018 aina Läskimoosekseen asti. Tuore Kevytmetalli ei valitettavasti enää siihen kerennyt.

Tilattavissa mm. Turun Sarjakuvakaupasta.

Kirjan arvostelu Kvaak.fi:ssä.

Sisältöä

7 Koipeliini käpälämäessä
14 Vaka vanha Väkevämies
20 Görlityttöjä ja lammaskaalia
26 Maan mies Marsissa
31 Koltan perintö
35 Sarjakuvalehdistön vaiheita Suomessa
74 Lipponen, Korkki ja Outsider sarjakuvissa
80 Heimosoturi Ismo
85 Puhveli-Ville
89 Kaksiväriset cowboyt
95 Seikkailija silkkipytyssä
107 Vicky
113 Rock ja Elvis sarjakuvina
117 Nizar viidakosta
121 Shokki sarjojen tieteislogiikkaa
127 Jättiapinarobotti jyllää
132 Korkkarin näkkäri
136 Ranskalainen pulp-sankari
139 Zoomin sankarit
143 Attila ja Buddy
147 Matkaopas sarjakuvaromaanin mantereelle

Sarjakuvan typografiasta

Saatuani valmiiksi uuden Aarne Ankka -albumin tekstauksen, pohdiskelin hieman sarjakuvien typografiaa. Oikeastaan sarjakuvan kohdalla ei kaiketi voi puhua typografiasta tavanomaisessa mielessä. Sarjakuvan puhekuplien tekstittäminen on nähdäkseni jossain typografian, tekstauksen ja kalligrafian välimaastossa. Olisiko jopa kokonaan oma lajinsa.

Yleiset typografian tai tekstauksen säännöt eivät sarjakuvan kohdalla useinkaan päde. Typografiasta puhuttaessa tarkoitetaan useimmiten pelkästään mekaanisia kirjapainopainokirjaimia ja vanhastaan sillä onkin tarkoitettu laajasti kirjapainotaitoa kokonaisuutena.

Typografinen viivasto. (kuvalähde Haga-Helia amm. korkeakoulu)
Typografinen viivasto. (kuvalähde Haga-Helia amm. korkeakoulu)

Vasta myöhemmin se on vakiintunut merkitsemään nimenomaan painokirjainten muotoilua ja tekstimassojen asettelua niin, että tuloksena on esteettisesti miellyttävä ja helposti luettava kokonaisuus.

Painokirjaimia jäljittelevä, jollakin piirtimellä käsin tehty teksti ei kuulu typografia-termin määritelmän piiriin. Se on tekstausta, vaikka kynällä, terällä tai siveltimellä tehtyjä kirjaimia joskus virheellisesti väitetäänkin typografiaksi. Poikkeuksena toimii tietysti painokirjainten valmistamiseen tähtäävä kirjainten ”rakentaminen” käsin piirtämällä.

Sarjakuvakuplien teksti tehdään melkein aina käsin, eikä se usein edes pyri jäljittelemään painokirjaimia. Vanha tekstauksen oppikirja, oikea klassikko, Ahto Nummisen ja Olof Erikssonin Tekstauskirja (1. painos 1960 ja viimeinen, kymmenes 1999) opastaa johdannossaan: ”kirjoittaminen, tekstaaminen, ja kirjainten piirtäminen ovat toimintoja, jotka menevät suuressa määrin lomittain”. Sarjakuvassa voidaan käyttää näitä kaikkia, mutta lähemmässä tarkastelussa puhekuplien käsin tehty teksti ei oikeastaan ole mitään noista.

Kirjoittaminen suoritetaan ns. kirjoituskirjaimia käyttäen, tämä on sitä monien inhoamaa – ja jo katoavaa – kaunokirjoitusta. Siinä eri kirjaimet sulautuvat sidontojen avulla ikään kuin ketjuksi. Perinteisessä tekstauksessa on tekstausvälineistä johtuvia konventioita ja sääntöjä. Sarjakuvatekstaus käyttää yleensä pelkästään suuraakkosia, eli ns. majuskeleita, versaalikirjaimia. Puhekuplien tekstaus ei aina pyri samaan vaikutelmaan kuin perinteinen oppikirjojen tekstaus isoine ja pienine kirjaimineen, ylä- ja alapidennyksineen. Toki sarjakuvantekijä voi halutessaan tehdä niin, mutta lopputulos näyttää kankealta ja voi erottua sarjakuvan muusta graafisesta ilmeestä suuresti.

Sarjakuvantekijä ei myöskään piirrä kirjaimia siinä mielessä, mitä Numminen ja Eriksson sillä tarkoittavat. Vanhastaan kirjaimia on piirretty julisteisiin ja kirjankansiin. Sarjakuvan otsikoihin ja kuvien taustoissa näkyviin kyltteihin yms. tämä pätee, mutta puhekuplien tekstaus on hyvin vapaata ja useimmiten nopeaa työtä. Silti sen on oltava luettavaa ja selkeää.

Yksikään typografi ei suostuisi latomaan kirjaa tai lehtijuttua puhekuplien tapaan pelkin versaalein ja yhtä tiivein rivivälistyksin. Puhekuplilla on omat sääntönsä ja säännöttömyytensä. Sarjakuvatekstaus on usein osa kerrontaa, se voi ilmaista kaunopuheisuutta, kuiskaamista, huutoa, tiettyä äänensävyä jne.

Pogo sarjakuvan sirkustirehtööri puhuu juhlavasti ja värikkäästi, sirkusjulisteille ominaiseen tapaan.
Pogo sarjakuvan sirkustirehtööri puhuu juhlavasti ja värikkäästi, sirkusjulisteille ominaiseen tapaan.

Mikäli kuplien tekstaus on piirtäjän itsensä tekemää, kuten Aarne Ankan tapauksessa, seurailee se samaa tyyliä kuin sarjakuvan kaikki piirrokset. Kokonaisuus on kuin yhtä ja samaa persoonallista käsialaa. Teksti on oleellinen osa sarjakuvan grafiikkaa.

Siksi painokirjainten käyttö monissa käännetyissä sarjakuvissa on iso tyylivirhe, ja typografisesti mitä hienoinkin fontti särähtää silmään. (Kaikista kamalin on tietysti Comic Sans, joka on olevinaan tehty sarjakuvia varten, mutta ei siitä tämän enempää). Alkuperäisen sarjakuvan tyyliä huolella jäljitellen tehty puhekuplatekstaus on yhtä oleellinen osa sarjakuvan kääntämistä kuin itse kuplien teksti.

Nykyisin on mahdollista valmistaa eri tietokoneohjelmia hyödyntäen fontteja, jotka jäljittelevät käsin tehtyä tekstausta. Usein näitä tehdessä on kuitenkin menty perinteisten typografiasääntöjen mukaan. Ja sitä myöten usein myös metsään. Sarjakuvatekstaus on elävää, se ei pysy tiukassa rivi- ja kirjainparivälistyksessä. Tuossa kirjaimet ovat tiiviimmässä, tuolla ihan vieressä jo taas väljemmin. Samassa kuplassa voi olla aavistuksen isompia ja pienempiä kirjaimia, sitä ei silmällä huomaa, mutta se tuo kirjaimiin ja kupliin eloa. Rivit eivät ole koskaan konemaisen viivasuoria, ei vaikka tekstaaja olisi kuinka huolellinen.

Nämä ajatukset mielessäni ryhdyin tekemän Aarne Ankkaa varten tekstausfonttia. Se on nykyään petollisen helppoa. Esimerkiksi PaintFont.com -sivustolta voi ladata merkkipohjia, joihin voi joko tekstata tai copypastata skannattuja kirjainmerkkejä (glyyfejä). Fontin teko ei ole koskaan aiemmin ollut yhtä nopeaa. Koska aikaa oli vähän, päätin hyödyntää tätä sinänsä oivallista palvelua. Täytetty lomake ladataan takaisin palveluun ja pian voi ladata koneelleen valmiin fontin. Melkein valmiin. Kirjainparivälistyksiä ja muita säätöjä sillä ei saa tehtyä.

PaintFont.comin templaten yksi sivu.
PaintFont.comin templaten yksi sivu.

Pyrin heti välttämään konemaista otetta. Valikoin Charlie Christensenin puhekuplista kirjaimia, jotka olisivat keskenään kutakuinkin samankokoisia ja samassa kallistuskulmassa. Mutta ei liialti, sillä täsmälleen samankokoiset ja samalla tavalla kallistuvat kirjaimet luovat liian staattisen vaikutelman. Samaten kirjainmerkit eivät saaneet olla aivan täsmälleen perusviivalla. Tavallisissa painokirjaimissa se on tavoite, mutta sarjakuvatekstauksessa ei.

Toisaalta jos merkit poikkeavat vähänkään liiaksi toisistaan, tai perusviivalta ylös ja alas, on tulos ladottaessa kaoottinen ja levoton.

Koskapa tekstaus käyttää pelkästään versaalikirjaimia, oli lisää vaihtelua helppo saada käyttämällä kustakin kirjaimesta kahta eri versiota (kun fontin kirjaimia on kaksi samaa vierekkäin, on niiden samanlaisuus erityisen helppo huomata).

Otsakkeissa on tarvittu käsityötä, vaikka koko työ onkin tehty digitaalisesti.
Otsakkeissa on tarvittu käsityötä, vaikka koko työ onkin tehty digitaalisesti.

Mikäli käytössä olisi oikea fontinrakenteluohjelma, voisi sellaisella luoda OpenType -tyyppisiin fontteihin ns. ligatuureja, useamman merkin yhdistäviä glyyfejä, jotka automaattisesti korvaavat tietyt kirjainyhdistelmät.

Puhekuplia valmiilla fontilla ladottaessa saa ja oikeastaan pitääkin rivivälistyksiä ja kirjaintiheyttä tuon tuostakin säätää. Myös kirjainten leveyttä ja pituutta voi huoletta hiukan muutella vaikka kesken kaiken, mikä on perinteissä typografiassa täysin kiellettyä.

Tietysti pitää huomata, että esimerkiksi amerikkalaisessa mainstream-sarjakuvassa (supersankarit ym.) kuplien tekstaus on ”siistimpää”, monotonisempaa ja staattisempaa, aivan siinä määrin, että se on helppo korvata tavanomaisemmalla fontilla. Eurooppalaisessa sarjakuvassa tekstaustyyli on persoonallisempaa ja vapaampaa, Aarne Ankan tapaan. Vaihteluväliä tietysti löytyy ja lopulta jokainen sarjakuva on oma yksittäistapauksensa.

Uusi Aarne Ankka on muuten näin sivumennen sanoen erittäin ajankohtaista ja hauskaa satiiria maahanmuuttaja ja uusnatsiteemoineen. ”Kansankodin pesänjakajat” sisältää melkeinpä uunituoretta Aarnea vuosilta 2014-15.
vertailu aarne 1
Mainittakoon vielä, että sarjakuvan piirtäjä Charlie Christensen vierailee Turussa Necrocomicon-sarjakuvatapahtuman vieraana 14.11.2015. http://www.necrocomicon.fi

Eipäs velttoilla!

Minulla on ollut jo pitkään vessalukemistona vanha kanneton historian oppikirja, Oskari Mantereen ja Gunnar Sarvan Yleinen historia, osa Vanha- ja keskiaika – aina kun pääsen sen loppuun, aloitan alusta. Kyseessä on ”oppi- ja lukukirja keski- ja tyttökouluille sekä seminaareille, kouluhallituksen hyväksymä syyskuun 9. päivänä 1915, 21. muuttamaton painos vuodelta 1955”!

Kirjan tekijöille on tuntunut olevan harvinaisen selvää, että ”veltostuminen” oli pahinta mitä muinaiselle kansalle on ikinä voinut tapahtua. Tokihan nyt reippaan miehekäs valloitussota on löysää veltostelua aina parempi vaihtoehto. Ja niitä veltostuneita kansakuntia on toki aina mukavampi alistaa. Miehekkään maskuliininen diskurssi on selvääkin selvempi. Kai nämä sanavalinnat olivat viesti ja varoitus myös aikansa kasvavalle Suomen nuorisolle (1915!). En tiedä, olenko nyt kerännyt tähän kaikki kirjan veltostumiset, mutta aimo kasa näitä on.

veltostumisia