Painetaan mitä painetaan

Tuon tuostakin saa kuulla, kuinka sarjakuvat painetaan nykyään vähän miten sattuu: viiva ”palikoituu” eli pikselöityy mikäli riittävän isosta resoluutiosta ei ole pidetty huolta. Tai sitten piirrosviiva muuttuu rasterimössöksi kun PDF on tehty väärillä asetuksilla. Ladottu teksti on tietenkin rumaa fontista riippumatta, sitä vastoin kun ennen tekstattiin käsin, niin jälki oli parasta. Ennen oli paremmin, niin aina. Oliko ennen sitten paremmin? Oliko todella? Hmm?

Sarjakuvia on julkaistu omina lehtinään Suomessa 1940-luvun lopulta alkaen. Sanomalehdissä tietysti sitäkin aiemmin. Kirjapainoväki faktoreista kuvalaattaosaston kemigraafeihin ja painosalin koneenkäyttäjiin on aina ollut arvonsa tuntevaa ammattiväkeä, joiden käsistä ei sutta ja sekundaa tule. Paitsi että kun ja jos…

Los Angeles Heraldin rotaatiopainokone 1905.

Sarjakuvahan on siitä jännä epeli, että se sisältää sekä kuvaa että tekstiä. Eri aikoina sen käsittely kirja- ja lehtipainoissa on vaihdellut tekniikan mahdollisuuksien ja arvostuksen mukaan. Käännössarjakuvissa tekstin yhdistäminen kupliin ei ole aina ollut ihan helppoa.

Ennen vanhaan piirroskuvan valmistelu sanomalehtirotaation painosylinterille oli monimutkainen prosessi. ”Ennen vanhaan” tarkoittaa tässä karkeasti aikaa 1800-luvun lopulta aina 1960-luvun jälkipuoliskolle saakka. Sarjakuvan tapaisen aineiston painovalmiiksi saattaminen ei ollut mikään ihan yksinkertainen proseduuri.

En tiedä varmasti missä muodossa suomalaiset sanomalehdet 1930-luvulla saivat ulkomaalaiset sarjakuvansa. Luultavimmin ne postitettiin painomateriaalin levitysyhtiön eli syndikaatin kautta reprokameravedoksina tai kenties kuvalaattoina.

Reprokamera 1900-luvun alusta.

Kauan ennen toimiston pöydälle mahtuvien kuvaskannereiden aikaa piirrosten ja valokuvien jäljentämiseksi ja pienentämiseksi painoa varten tarvittiin pienen henkilöauton kokoisia reprokameroita pimiöineen. Tällaisella laitteella voitiin jäljentää piirroskuva joko lasi- tai filminegatiiville, tai tuottaa siitä paperinen vedos.

Repron tuottaman fototypia-kuvanegatiivin avulla valotettiin sitten metallinen kuvalaatta. Tällainen levy oli yleensä sinkkiä. Valoherkäksi kemiallisesti käsitelty laatta valotettiin filmin läpi, jolloin filmin valoa läpäisemättömät alueet tekivät levyn näiltä kohdin alttiiksi syövytykselle. Levyt upotettiin näet valotuksen jälkeen typpihappoliuokseen, jolloin levyn valottumattomat kohdat syöpyivät kuopalle.

Kuvalaatan valmistaminen ei ollut sekään ihan heittämällä tehty. Yksityiskohdista riippuen laatan kuva-alaa saattoi joutua joiltakin osin suojaamaan erilaisin menetelmin ja syövyttämään sitä useita kertoja. Hienosäätöä voitiin kuvalaatalle tehdä vielä erityisellä jyrsinlaitteella, jonka avulla saatiin asiaankuulumattomat kohdat tarkasti pois.

Tällainen kuvalaatta ei tietenkään sellaisenaan soveltunut vielä painamiseen, vaan se vietiin painokehilöön eli aseteltiin ladelman yhteyteen taittoon. Tällaisesta sivutaitosta tehtiin vielä pahvinen stereotypia-matriisi. Sen avulla valettiin tinaseoksesta painokonetta varten muodoltaan kaareva painolevy, joka asennettiin painokoneen sylinterille. Mikäli sarjakuvassa oli vielä värejä, piti jokaista osaväriä varten tehdä omat kuvalaattansa samalla tavalla.

Sanomalehden kuvalaattaosasto oli iso – sitä isompi, mitä enemmän lehdessä oli kuvia – ja jatkuvasti työn touhussa. Laitteet olivat äänekkäitä, aineet myrkyllisiä ja kuvalaatat painavia. Se oli teollisuutta se!

Oheisesta Helsingin Sanomissa 11.1.1940 julkaistusta Mikki-stripistä voisi uskaliaasti päätellä sen tulleen lehteen kuvalaattana. Sarjaa on jouduttu kaventamaan, että se mahtuisi sille varattu tilaan. Se on tehty ronskisti leikkaamalla kakkosruudusta pala pois. Leikkauskohta erottuu lähikuvasta hyvin. Kuvalaattaosastolla on joku käyttänyt laattojen katkomiseen tarkoitettua leikkuria. Luultavasti siitä on jouduttu myös leikkaamaan tai jyrsimään pois alkuperäinen teksti, jonka jälkeen suomenkielinen irtokirjakkein tai linotype-koneella tehty ladelma on taitossa aseteltu paikoilleen.

Toisesta Hesarin Mikki-stripin esimerkistä on poistettu ilmeisesti jyrsimällä kaksi detaljitekstiä, mutta jätetty ne sitten tyhjiksi. Lisäksi kuplaan ladottu teksti on vinossa ja ruutua jälleen leikattu. Mikäli sarjat olisivat tulleet lehteen paperivedoksina, olisi lehden graafikko voinut tekstata käsin kaikki strippiin tulevat tekstit tähän vedokseen, jonka jälkeen siitä olisi tehty painolaatta lehden omalla kuvalaattaosastolla.

Kuvalaattoja on myöhempinä aikoina voitu kemigraafisten keinojen lisäksi valmistaa monilla muillakin tavoilla. Oheinen kuvanäyte Davy Crockett -lehdestä vuodelta 1959 on erikoinen tapaus. Kyseinen julkaisu aiheutti itsessäni sen verran hämmennystä, että se oli pakko poimia divarista talteen. Piirrosviivoissa nimittäin erottuu pikseliä! Mitä ihmettä, pikseliä vuonna 1959?! En voi olla täysin varma, miten kyseisen lehden painopinta on saatu aikaan, mutta hyvänä arvauksena uskallan arvoida kuvalaattojen valmistuneen jonkinlaisella automaattisella kuvalaattojen kaiverruskoneella.

”Pikselit” erottuvat lähikuvassa erityisen hyvin.

Siinä on kyse sähkömekaanisesta menetelmästä, jossa tällaisen laitteen kaiverrusneulaa ohjailevat erityisen valokennon tuottamat sähkösysäykset. Se on siis eräänlainen analoginen skanneri joka tulostaa kuvan kaivertamalla sen muoviselle tai metalliselle laatalle. Kaiverrin siis joko ottaa palan laatasta pois tai sitten ei – 0 tai 1. Kaiverrin käsittelee laatan juovittain, linja linjalta. Jos laitteen tarkkuus tai linjatiheys ei ole riittävä, saadaan – niin! – pikselöityneen näköistä viivaa, joka erottuu etenkin kaarevissa ja kaltevissa viivoissa. Veikkaisin Davy Crockettin kuvien tehdyn tällä tavalla.

Tämä ”protopikseli” näkyy myös lehden kupliin ladotussa tekstissä, joten laatat on tehty varmasti Suomessa. Ehkä säästösyistä tai kiireessä on kaiverrettu alhaisella linjatiheydellä, tai sitten ei vain ole välitetty – onhan kyseessä pelkkä kertakäyttöviihde ja sarjakuva. Yleisimpiä kaiverruslaitteita tuohon aikaan olivat saksalaisen Hellin Klischograph ja sveitsiläinen Elgrama.

Klischograph-kaiverruskone.

Kiinnostuneille kerrottakoon, että kyseinen näyte on tarinasta Davy Crockett ja Taikurimestari (Davy Crockett & the Master of Magic) ja sen piirtäjä on brittiläinen D.C. Eyles (1902–1974).

Painotekniikan kehittyminen toi offset-painatuksen sanomalehtiinkin 1960-luvun kuluessa. Enää ei siis käytetty kohopainomenetelmiä. Kuvat ja valoladonnan avulla tehdyt tekstit asemoitiin paperisina vahaksella taittopohjaan. Siitä kuvatun filmin avulla valotettiin lehden painopelti, joka oli ohuehkoa taipuisaa metallia. Painokoneessa kumiteloilta pellille siirtyvä painoväri tarttui vain osaan painopellistä ja tuotti paperille kuvan painopinnasta.

Kuvien tekeminen ja käyttö painoa varten helpottui, mutta mutkansa ja monet vaiheensa oli siinäkin. Käännössarjakuvien ohuimmat viivat katosivat jonnekin matkan varrelle. Suomeen asti saapuneet sarjakuvat oli yleensä reprokuvattu jo pariin kolmeen kertaan. Ensin niistä tietenkin oli tehty kotimaassaan painofilmit tai vedokset. Ne kulkeutuivat pohjoismaisten yhteispainatusten aikoina Suomeen yleensä Ruotsin kautta. Sarjakuvalehtien toimitukset saivat ne epäilemättä useimmiten ruotsinkielisinä ja jälleen kerran reprokameran kautta käyneinä.

Esimerkiksi ruotsalaisessa Semic-yhtiössä koottiin sanomalehtisarjoista 1960-80-lukujen aikana lehtiä, ja sitä varten ne piti taittaa uudelleen leikkaa ja liimaa -menetelmällä. Saksitut ja ruotsiksi käännetyt sivut kuvattiin filmille painatusta varten. Näistä tehdyt vedokset saapuivat sitten Suomeen ja ne piti tietysti kääntää ja kuvata vielä kerran. Mikäli reprokameran käyttäjä ei ole tarkkana, voi jokaisessa vaiheessa kadota viivoja. Jos kameran tarkennus ei ole kohdallaan saattaa osa viivoista paksuuntua ja kaikkein ohuimmat puolestaan katoavat taivaan tuuliin.

Korkeajännityssarjan Murha olympialaisissa -sarjan sivu alkuperäisenä ja suomalaisena versiona.

Jokainen Shokki-lehtiä 1970-luvulla lukenut muistaa, miten kauhistuttavia ne tarinat olivat, kun sitä hirviötä ei edes kunnolla erottanut. Nykyaikana tehdyt uusintapainokset paljastivat, että painotekniikka oli vain tehnyt tepposensa ja sarjakuvista pelottavampia kuin ne oikeasti olivatkaan. Selkeästi ja terävästi painetuissa sarjoissa näkyi yhtäkkiä kaikki. Tuhnuisessa mustassa pimeydessä, jossa alun perin olivat näkyneet vain kiiluvat silmät, erottuikin nyt kokonainen hirviö. Se oli paljon säälittävämpi ja vähemmän pelottava kuin se, jonka mielikuvitus oli luonut. Kuvien moninkertainen reproaminen ja kehnolle paperille painaminen oli tehnyt sävykkäistä, vesivärein laveeratuista kuvista mustanharmaata tukkoista muhjua.

Täytyy muistaa, ettei huonossa painojäljessä useimmiten ole kyse itse painamisen prosessista vaan prepress-työvaiheiden aikana tehdyistä virheistä ja huonoista valinnoista. Painajaparka ei saa niitä viivoja takaisin vaikka kuinka haluaisi. Värinkohdistus onkin sitten toinen juttu.

Värillisessä painossa käytetään yleensä neljää väriä, syaania (c), magentaa (m), keltaista (y) ja mustaa (k). Vanhoissa sarjakuvalehdissä värit ovat useinkin heilahtaneet pahasti pois paikoiltaan, eli niiden kohdistus on päin prinkkalaa. Kyse voi olla painajan piittaamattomuudesta, mutta myös painopinnan valmistajan asemointivaiheessa tekemästä virheestä. Normaalisti tavallisissa lehdissä tällainen olisi korjattu ja säädetty paikoilleen, mutta etenkin vanhemmissa sarjakuvalehdissä tämä on, ei nyt aivan jokapäiväinen, mutta melko yleinen vaiva.

Oheinen esimerkki on aika tyypillinen sarjakuvalehtiä vuosikymmenten ajan vaivannut kohdistusvirhe. Näyte on Seikkailusarjat-nimisestä lehdestä, sen numerosta 1/1953. Amerikkalaisesta Fawcett-kustantamon Hopalong Cassidy -lehdestä peräisin oleva tarina on painettu vieläpä pelkästään kahdella värillä. Aineistosta on jätetty pois keltainen painopelti. Lisäksi suomalaisessa lehdessä käytetyt sininen ja punainen eivät ole perinteisiä kirjapainon syaani ja magenta -värejä. Suomalaisen painoksen kirkas punainen ja vahva sininen tuottavat päällekkäin painettuna melkein mustaa sävykkään violetin sijaan ja kuva menee näiltä osin tukkoon. Kohdistusvirhe lisää kuvan sekavuutta entisestään. Nykyaikana tällaiset huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä johtuvat virheet ovat hyvin harvinaisia.

Lähikuva kohdistusvirheestä.

Mutta laadukkaampia sarjakuviahan on aina painettu ja kohdeltu paremmin, eikö vain? Edeltävät esimerkit ovat sanomalehtirotaatiosta tai halvoista bulkkina tuotetuista lehdistä. Ei kai klassikoita nyt sentään ole kohdeltu samalla tavalla. Albumit on aina painettu hyvin. Onhan? Pääsääntöisesti kyllä, mutta…

Ikävimmin sarjakuvia ovat paradoksaalisesti käsitelleet juuri itse niiden levittäjät. Varsinkin sanomalehtisarjoista on liikkeellä syndikaattien itsensä toimittamina tavattoman huonolaatuisia versioita. Originaalipiirrokset on vuosikymmenien saatossa heitetty roskiin, poltettu tai ne ovat muuten vain ”mystisesti” kadonneet. Tallella olevat vedokset ovat joko kopion kopioita tai näin nykyaikana huonosti digitoituja.

Kustannusyhtiö Semic julkaisi 1970-luvulla kahdeksan albumillista Hal Fosterin hienoa Prinssi Rohkea -klassikkosarjaa. Harmi vain, että syndikaatilta saatu aineisto oli laadultaan melko kehnoa ja huonosti väritettyä. Suurin osa hienoista piirrosviivoista oli kadonnut ja väritys oli tehty ”suurpiirteisesti”.

Prinssi Rohkea, alkuperäinen ja suomalainen painos.

Joskus aikoinaan Semic tekstautti sarjakuvansa, mutta joskus vain ronskisti latoi kuplat isoin pölkkykirjaimin jollakin groteskilla kirjasintyypillä. Muinoin 1960- ja -70 –luvuilla oli tapana vieläpä leikata kuvaruutujen yläosa kokonaan irti ja tekstata dialogi tekstaajan piirtämiin uusiin kupliin. Jos jotain kuva-alueeseen kuuluvaa piti siinä yhteydessä piirtää uudelleen, se tehtiin joskus aika kömpelösti.

Kaikkina aikoina sarjakuvien painamisessa ja julkaisemisessa on ollut omat sudenkuoppansa ja ongelmansa. Se, että jotain ei ole katsottu tarpeelliseksi hoitaa oikein, on ollut pelkkä arvostuskysymys.

Voisin vielä kirjoittaa jotain digitaalisesta työnkulusta ja siihen liittyvistä virheistä ja ongelmista, mutta se saa jäädä johonkin toiseen kertaan.

  • Kuvalähteet: Wikipedia, Hendell & Vuorio: Kirja ja kirjapainotaito (Otava 1942), Virusmäki: Graafinen tietokirja (WSOY 1960).

Video: Katso restauroitu Klischograph-kone toiminnassa.

Vanhojen tekstien perkausta

Viestintätoimistossa vuosia graafikkona ja sarjakuvapiirtäjänä toimineena kirjoitin yhtiön blogiin myös useita lyhyehköjä tekstejä sarjakuvista, useimmiten viestinnän näkökulmasta. Suomen taloustilanteen jatkuvasti heikentyessä oli toimiston valitettavasti pistettävä kesällä 2015 pillit pussiin. Samalla katosivat vuosina 2010—14 valmistuneet tekstit netistä. Onneksi olin pitänyt ne tallessa ja ajattelin editoida niistä blogini/kotisivuni ensimmäisen tekstin. Näistä kyllä näkee aika selvästi, että ne on suunnattu viestintäalan ihmisille, jotka eivät useimmiten tunne sarjakuvaa kovin hyvin.

Sarjakuvista taiteena ja viestintänä

Varhaisen elokuvateoreetikon Ricciotto Canudon (1879–1923) mukaan elokuva olisi seitsemäs taide – kuuden aiemman ollessa antiikin muusien (ei peruna-) suojeluksessa. Sarjakuvat-kirjan kirjoittajat Heikki Kaukoranta ja Jukka Kemppinen otaksuivat ranskalaisten nimenneen chansonin kahdeksanneksi, Olavi Paavolainen antoi tämän sijan radiokuunnelmalle, puhuen sokeasta muusasta. Ranskalaiset sarjakuvantutkijat nimesivät sarjakuvan yhdeksänneksi 1960-luvun alussa.

Sarjakuvataide toimii tekijöidensä itseilmaisun välineenä siinä missä muutkin taiteet. Sarjakuva välittää tunteita ja intohimoja, se viestii ja herättää ajatuksia.

Tämä “yhdeksäs taide”, kanavoi tekijöidensä intohimoja ja herättää niitä lukijoissa aivan siinä missä maalaus tai romaanikin, vaikka sarjakuva onkin tunnustetuista ilmaisumuodoista nuorin. Sellaisena se myös hakee paikkaansa taiteen kentässä laajemmin ja mahdollistaa joustavan dialogin perinteisten taiteiden kanssa.

Sarjakuvataiteen voimaa ei käy enää kiistäminen, vaikka “taiteen ja viihteen” erojen tarpeetonta vastakkainasettelua edelleen näkee, varsinkin sarjakuvasta puhuttaessa.

Sarjakuvan rajankäynti kuva- ja muiden taiteiden kanssa näkyi hyvin Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2012, jolloin sen yhteistyökumppanina toimi modernin taiteen museo Kiasma. Sen Päin näköä! -sarjakuvanäyttely leikitteli ja limittyi niin maalaus- kuvanveisto- kuin käsitetaiteenkin kanssa. Kiasma-teatterissa nähdyssä Comics in Concert -sarjassa sarjakuva kohtasi musiikin, sarjakuvataiteilijoiden improvisoidessa piirtäen elävän musiikin säestyksellä.

Perinteisesti sarjakuva on tietysti ollut ehkä lähimpänä kirjallisuutta. Kirjoinahan sarjakuvia julkaistaan. (Toki se rinnastus elokuvaan ja animaatioon on aina ollut mukana). Suomalaisia sarjakuvaromaaneja ja sarjakuvaa yleensä julkaistaan nykyään enemmän kuin koskaan, ulkomaillakin. Painokset ovat useimmiten vaatimattomia, samoin menekki, mutta vielä viitisentoista vuotta tällaista ei uskallettu kuvitellakaan. Vuosittain julkaistaan kymmenittäin uusia sarjakuva-albumeita.

Sarjakuvalle on valtiotasolla annettu yhä enemmän rahallistakin tukea. Sarjakuville on jaettu palkintoja, on pidetty tapahtumia ja näyttelyitä.

Aina ei ole ollut näin. Kun Suomen sarjakuvaseura perustettiin hieman yli 40 vuotta sitten, useimpia sarjakuvia pidettiin pinnallisina, helppohintaisina ja lasten lukutaitoa rappeuttavina. Vuonna 1978 hallituksen taidepoliittisen selonteon eduskuntakäsittelyssä pohdittiin mahdollisuuksia rajoittaa sarjakuvan ”ja muun roskaviihteen” tuotantoa ja jakelua. Haittaveroakin väläyteltiin.

Vielä isompia rajoituksia sarjakuvien levittämiseen kaavailtiin 1950-luvulla. Eduskunnan käsitellessä lakimuutoksia epäsiveellisiä julkaisuja kohtaan vuonna 1956, pyysi se samalla hallitukselta esitystä ”ns. sarjakuvien” leviämisen rajoittamiseksi. Oikeusministeriö asetti sarjakuvatoimikunnan pohtimaan sopivia toimenpiteitä. Paljon on muuttunut noista vuosista.

Voiko sarjakuvaa käyttää organisaatioviestinnässä?

Tokihan sarjakuvaa on käytetty isojenkin organisaatioiden viestintäkeinona varsin menestyksekkäästi jo kauan.

Rooman keisari Trajanus hakkautti sarjakuvaa pylvääseen vuoden 113 paikkeilla, koska näki soveliaaksi kertoa tekemistään Daakian valloitussodista. Hankalasti luettava sarjakuva nousee 38 metrisen pylvään huipulle spiraalimaisesti kiertäen.

Bayeux’n seinävaate puolestaan on 73 metriä pitkä pellavakankaalle lankakirjonnalla tehty sarjakuvastrippi, joka kertoo vuonna 1066 tapahtuneesta Hastingsin taistelusta ja Englannin valloituksesta. Kuvakudos teetettiin joskus vuosien 1066–1086 välillä. Vilhelm Valloittaja kertoo siinä siis saavutuksistaan kaikelle kansalle. Viesti oli ensiksi tiettävästi esillä Bayeux’n tuomiokirkossa.

Onneksi sarjakuvan tekeminen on noista ajoista tullut vähän helpommaksi. Lukeminenkin.

Nykyään valtiollisista organisaatioista EU on eri asioiden selventämiseksi hyödyntänyt paljonkin sarjakuvaa. Esimerkiksi suomeksikin ilmestynyt Myrkkyjoen salaisuus –albumi on sarjakuva Euroopan parlamentin toiminnasta. Albumi sai Alph-Art -tiedonjulkistamispalkinnon Angoulêmen kansainvälisillä sarjakuvafestivaaleilla 2003. (Näin meidän kesken se on vähän kuivakka).

Ja muutama vuosi sitten Madagasgarin valtio kertoi perustuslakinsa sarjakuvin keinoin.

Oma sarjakuva intraan tai henkilöstölehteen?

uskaltaako itselle nauraaJoskus yritys tai yhteisö haluaa sarjakuvan henkilöstölehteensä, asiakaslehteensä tai vaikkapa intraansa. Usein se otetaan vain keventämään sisältöä. Sitten saatetaan hoksata, että sopivasti valittu yksittäinen sarjakuvastrippi voi parhaimmillaan tukea viestintää.

Kolmen ruudun houkutus voidaan valita niin, että se liittyy puheena olevaan asiaan aiheeltaan tai teemaltaan. Mutta hyvin usein juuri sopivan löytäminen osoittautuu vaikeaksi. Näin varsinkin, jos sarjakuvaan halutaan jotain erikoista, yrityksen omaan toimenkuvaan liittyvää. Mitä spesifimpi yrityksen toimenkuva on, sitä etäisemmäksi voi geneerisen työelämäsarjakuvan maailma jäädä.

Räätälöidyssä sarjakuvassa voidaan viitteellisesti toteutettujen toimintaympäristöjen sijaan näyttää yrityksen omia toimitiloja ja vaatetusta, omia värejä, logoja, tuotteita ja yleistä henkeä. Oma sarjakuva voi puhutella suoraan, siitä voi tulla kahvihuoneen puheenaihe tai keskustelunherättäjä. Sarjakuvassa voi seikkailla firman oma maskotti. Sen avulla voidaan tiedottaa tapahtumista, uusista tiloista, tai vaikka jalkauttaa strategioita tai selkeyttää arvoja.

Sitä paitsi asiaa on tutkittu empiirisesti. Sarjakuvamuoto on tehokas viestinnän ja opettamisen väline. Amerikkalaisen Oklahoman yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan sarjakuva tehostaa muistiinpanemista ja toimii opetuksessa perinteistä tekstimuotoista oppikirjaa efektiivisemmin. Eikä nyt ole kyse perustason koulutuksesta, jossa lapsia opetetaan lukemaan tai muuta vastaavaa.

Professori Jeremy Shortin ohjauksessa tehdyllä tutkimuksella on tyypillisen pitkä nimi: Graphic presentation: An empirical examination of the graphic novel approach to communicate business concepts. Graphic novel on hienompi nimi sarjakuvalle, se kääntyy useimmiten sarjakuvaromaaniksi, mutta on tässä tapauksessa käytetty yleisterminä sarjakuvalle.

Tutkimuksen ensimmäiseen osioon osallistuneet lukivat liiketoiminnan konseptien (key management concepts) opettamiseen tarkoitettua sarjakuva-albumia Atlas Black: The Complete Adventure.

Toiseen osioon osallistuneet lukivat samaa aihepiiriä käsittelevää perinteistä tekstimuotoista oppikirjaa. Molempien ryhmien osallistujat testattiin kokeella, jonka perusteella sarjakuvan lukeneet palauttivat muistiinsa laajempia kokonaisuuksia tarkemmin.

Rinnakkaisessa reseptiotutkimuksessa 114 liiketoiminta-alan ylemmän tason opiskelijaa (senior level business course) luki mainitun sarjakuvamuotoisen oppikirjan josta heiltä pyydettiin palautetta. Yli 80 prosenttia heistä piti sarjakuvamuotoista opiskelumateriaalia perinteisiä oppikirjoja parempana.

Tämä tutkimus ei ole suinkaan ainoa, joka on osoittanut sarjakuvallisen, tekstuaalisvisuaalisen kommunikaation toimivan pelkkää tekstiä paremmin. Kognitiivisen psykologian tutkijat ovat tarkastelleet asiaa neurotieteiden puolelta. Jatkolukemiseksi käy vaikka tämä Discover-lehden artikkeli neurotieteen ja lingvistiikan tohtori Neil Cohnista.

Sarjakuvaa on käytetty varsin vähän ohjeistamiseen ja opastamiseen, vaikka se usein sopisi jo perusluonteeltaan siihen erittäin hyvin. Eikä pelkästään havainnollistavien kuviensa vuoksi.

Sarjakuvalla voi selittää myös erilaisia prosesseja. Prosessit ovat luonteeltaan lineaarisia, joten niiden yhteyteen voi keksiä tarinoita, jotka ovat itse aiheeseen vain löyhästi yhteydessä, mutta siinä määrin kiinnostavia, että ne luetaan. Esimerkiksi käy vaikka jonkin laitteen kokoaminen.

Sarjakuvaa lukiessaan vastaanottaja on aktiivisemmin mukana kuin vaikkapa elokuvan katsoja. Siinä missä elokuvan kohtaus vilahtaa ohi sekunneissa, sarjakuvanlukija saa käyttää haluamansa ajan viestin purkamiseen.