Korkeajännityssarja 1955

Laitetaanpa taas välillä sarjakuva-arvosteluja. Tämä on julkaistu hieman lyhyempänä Sarjainfo-lehden numerossa 1/2020.

Arviokuva Korkkari 1955 kansiKuun valtias – Korkeajännityssarja
vuoden 1955 parhaita tarinoita näköispainoksena
Egmont 2019

Vanhalla 1950-luvun Korkeajännityssarja-lehdellä on varsinkin suurten ikäluokkien parissa suorastaan legendaarinen maine. Noina 1950-luvun aikoina ei lehdessä ollut vielä lainkaan sotatarinoita. Ensimmäisinä vuosina Korkkarin sivut täyttyivät kirjallisista yksityisetsiväseikkailuista, jotka perustuivat muiden muassa Edgar Wallacen, Ernest Dudleyn ja Sax Rohmerin kirjoihin. Pian mukaan tuli modernimpaa seikkailusarjakuvaa, alkuperäiskäsikirjoituksiin perustuvaa tyylikästä science fictionia sekä uudenaikaisia rikospoliiseja ja yksityisetsiviä. Tämän materiaalinsa Korkkari sai brittiläisistä Thriller Picture– ja Super Detective Library -lehdistä.

Kirjan avaava Takaa-ajettuna on hitchcockilainen jännäri tuiki tavallisesta miehestä, Joe Chubbista, joka joutuu onnettomien sattumien vuoksi niin rikollisten kuin virkavallankin jahtaamaksi. Pakomatkansa aikana Chubbin on morsiamensa avustamana löydettävä ainoa todistaja, jonka avulla hän voi osoittaa olevansa syytön murhaan ja jalokivivarkauteen.

Takaa-ajaettuna -sarjakuvan piirtänyt Oliver Passingham (1925–2003) on myös naisetsivä Lesley Shanen takana. Lesley Shane aloitti sanomalehtisarjakuvana vuonna 1953. Oman etsivätoimistonsa omistanut Shane oli melkoisesti edellä aikaansa. Hän ratkoi rikoksia paljon ennen G.G. Ficklingin vuonna 1957 luomaa Honey Westiä, ja Modesty Blaisekin aloitti uransa vasta 1963.

Urheilullinen Shane tuntee aseet, hän taitaa kamppailulajit, osaa miekkailla ja lentää lentokoneella. Tapaukset hän ratkaisee kuitenkin pääosin kärsivällisyydellään ja nokkeluudellaan. Suomalaiset lukijat muistavat Shanen Helsingin olympiakisoihin sijoittuneesta seikkailusta, joka nähtiin edellisessä, vuoden 1954 Korkeajännityssarjan näköispainoskirjassa. Tämän kirjan tarinassa Shane tekee tyhjiksi entisen gangsterin korkealentoisen ryöstösuunnitelmat vanhan aristokraatin vuoristolinnassa.

Arviokuva Korkkari Kuun valtiasAvaruusseikkailija Rick Random on vanhan Korkeajännityssarjan lämpimimmin muisteltuja sarjakuvia. Random on avaruuteen asti laajentuneen Britti-imperiumin tai ainakin kansainyhteisön planeettainvälisen rikostutkimuskeskuksen (Interplanetary Bureau of Investigation, I.B.I.) agentti. Avaruusetsivän seikkailut ovat charmantin huvittavasti vanhentuneita ja kokoelman nimikkoseikkailun tekee hauskaksi se seikka, että se tapahtuu tämän vuoden (2020) kesäkuussa! Tämä paljastuu Kuun valtias -tarinan avausruudussa näkyvän kirjekuoren postileimasta.

Rick on saanut ihan paperipostina virallisen kutsun Kuun valtiaaksi itseään nimittävältä eksentrikolta, ”kuningas Leolta”. Hänen isänsä oli onnistunut hankkimaan Kuun omistukseensa juonikkain konstein ”vuonna 1970 päättyneen suursodan jälkeen”. ”Kuningas” on rakentanut kuuhun hulppean kaupungin ihmeellisine rakennuksineen. Kuun valtiaalla ja hänen tiedemiehellään on kuitenkin kierot juonet mielessään ja he käyttävät Randomia hyväkseen. Tarinan kuvittanut Bill Lacey on onnistunut piirtämään pyörryttävän erikoisia arkkitehtonisia näkymiä hullun kuninkaan Kuu-kaupunkiin. Myös kokoelman toisessa Rick Random -tarinassa Kadonneet avaruusmiehet nähdään oman yhteisönsä vieraalle planeetalle rakentanut hullu despootti-tiedemies. ”Narm, synkkä planeetta, jolla on 7 kuuta”.

Kokoelman viimeinen tarina, Ron Turnerin piirtämä Vaarojen saari tuntuu saaneen osan innoituksestaan King Kong -elokuvassa esiintyneestä sumuverhon piilottamasta Pääkallosaaresta. Tosin ilman jättiläisapinaa. Tarinassa sankareita ja konnia saarelle vetää suunnaton helmiaarre. Saaren alkuasukkailla on kuitenkin asiasta oma sanansa sanottavana. Näitä ei kuitenkaan esitetä pelkkinä verenhimoisina villeinä.

Arviokuva Kuun valtias kannetKirjan sarjakuvat on kuvattu suoraan vanhoista lehdistä, mikä ei tosiaankaan takaa kovin hyvää visuaalista ulkoasua. Iso osa ohuimmista piirrosviivoista on kadonnut jo alkuperäispainoksen aikana ja kaikki virheet ovat mukana sellaisinaan. Lesley Shanen seikkailussa sivun 50 (kirjassa sivu 118) ruudut ovat vaihtaneet keskenään paikkaa, ja käännös on vanhahtavan kökköä ja tekstaus välillä kömpelöä. Oman nostalgisen lisänsä kaikki tämä toki mukanaan tuo.

Uusvanha Piko ja Fantasio

Émile Bravo
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut: Piko – nuoren sankarin päiväkirja
Suom. Anssi Rauhala
EGMONT, 2010

Schwartz & Yann
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut 2: Tummanvihreä pikkolopoika
Suom. Emilia Melasuo
EGMONT, 2010

Piko, eli Spirou on franko-belgialaisen sarjakuvan ikoneja, mutta meillä Tinttiä heikommin tunnettu. Parhaiten muistetaan Franquinin tekemät seikkailut ja ehkä parivaljakko Tome & Janryn tuoreemmat albumit.

Sarjan loi ranskalainen Robert Velter 1938. Laivastoupseerina laajalti matkustellut Velter tapasi Martin Brannerin (Winnie Winkle eli Kulmalan kaverit) ja oppi tämän apulaisena sarjakuvapiirtäjäksi. Euroopassa puhkeamaisillaan olevan sodan kynnyksellä Velter loi Spirou-lehteä varten oman nimikkosankarin, Moustic-hotellin nuoren pikkolon. Sarjan tekijällä oli omaa kokemusta, sillä hän oli toiminut Lontoossa 16-vuotiaana hotellin hissipoikana.

Sota-aika tai 1930-luvun lopun poliittiset jännitteet eivät sarjassa juurikaan näkyneet, vaan se tarjosi lapsille yksinkertaista eskapistista viihdettä. Spirou-lehti oli parin sotavuoden ajan lakkautettunakin.

Toinen maailmansota pakotti Velterin rintamalle ja luopumaan sarjastaan vuonna 1943. Jatkajaksi tuli ensin Jijé ja sitten Franquin, joka kohotti sarjan suosion huippuunsa. Vaikka hotellipikkolon hommat loppuivat, punainen univormu jäi.

Émile Bravo palauttaa uudessa perinnetietoisessa tulkinnassaan sarjan juurilleen, 1930-luvun lopulle ja liittää sen nyt tiukasti historialliseen kontekstiinsa.

Euroopan jännittynyt tilanne heijastuu brysseliläisten takapihojen lastenleikkeihin asti. Pojanviikareiden jalkapallopeli hajoaa taustoiltaan poliittisiin nujakointeihin. Piko itse on poliittiselta maailmankuvaltaan naiivi, katolisen orpokodin kasvatti, joka albumin mittaan kyllä oppii tiedostamaan ympäröivää maailmaa. Moustic-hotelli puolestaan näyttelee tulevan sodan kannalta merkittävää roolia.

Bravo tiputtelee albumiinsa viittauksia ja muistumia vanhoihin Pikon ja Fantasion seikkailuihin, enimmäkseen sellaisiin joita ei ole suomennettu. Lähimmäksi suomalainen lukija pääsee Kehän kuninkaat -albumissa, johon on koottu Franquinin 40-luvun lopun töitä. Tinttiäkin Bravo tietysti vilauttaa ruutujen välissä.

Schwartzin ja Yannin Tummanvihreä pikkolopoika on kuin jatkoa Bravon albumille, vaikka tekijät eivät tiettävästi tienneet toistensa tekemisistä, ennen albumien ilmestymistä. Nyt toinen maailmansota on jo täydessä vauhdissa, hakaristiliput ovat melkein peittäneet Mousticin julkisivun. Taistelu miehittäjiä vastaan jatkuu maan alla. Onko Piko kollaboraattori vai vastarintamies? Hän palvelee miehittäjiä ja kiillottaa upseerien saappaita, mutta salaa hän puuhailee jotain muuta.

Tummanvihreä pikkolopoika on edeltäjäänsä monikerroksisempi, mutta myös humoristisempi. Bravon Nuoren sankarin päiväkirja uskaltautuu paikoin haikeaksikin. Schwartzin ja Yannin albumin lähtökohta on 1980-luvun Ligne Claire -tyylisuunnan suuren pojan Yves Chalandin kesken jäänyt Piko-albumi. Se näkyy Olivier Schwartzin piirrostyylissä ja Yannin tarinan postmodernissa otteessa. Albumissa on nyt Bravoakin enemmän viittauksia vanhoihin eurooppalaisiin sarjakuviin ja Pikon menneisyyteen. Sivuilla on vilisemällä hahmoja muista sarjakuvista, joista osa tuttuja vain belgialaisille. Onpa siellä joukossa Tintin ohella myös eräs amerikkalainenkin lehtimies.

Albumipari on kiehtovaa luettavaa ranskalais-belgialaisen sarjakuvan historiaa paremmin tunteville, vaikka joitakin faneja sankarikaksikon inhimillistäminen ja henkilökuvan syventäminen saattaakin vieroittaa. Myös sotahistoriaa tarkemmin tuntevat saattavat jälkimmäisestä albumista pitää.

Arvostelu on ilmestynyt aiemmin Sarjainfo-lehden numerossa 149.