Painetaan mitä painetaan

Tuon tuostakin saa kuulla, kuinka sarjakuvat painetaan nykyään vähän miten sattuu: viiva ”palikoituu” eli pikselöityy mikäli riittävän isosta resoluutiosta ei ole pidetty huolta. Tai sitten piirrosviiva muuttuu rasterimössöksi kun PDF on tehty väärillä asetuksilla. Ladottu teksti on tietenkin rumaa fontista riippumatta, sitä vastoin kun ennen tekstattiin käsin, niin jälki oli parasta. Ennen oli paremmin, niin aina. Oliko ennen sitten paremmin? Oliko todella? Hmm?

Sarjakuvia on julkaistu omina lehtinään Suomessa 1940-luvun lopulta alkaen. Sanomalehdissä tietysti sitäkin aiemmin. Kirjapainoväki faktoreista kuvalaattaosaston kemigraafeihin ja painosalin koneenkäyttäjiin on aina ollut arvonsa tuntevaa ammattiväkeä, joiden käsistä ei sutta ja sekundaa tule. Paitsi että kun ja jos…

Los Angeles Heraldin rotaatiopainokone 1905.

Sarjakuvahan on siitä jännä epeli, että se sisältää sekä kuvaa että tekstiä. Eri aikoina sen käsittely kirja- ja lehtipainoissa on vaihdellut tekniikan mahdollisuuksien ja arvostuksen mukaan. Käännössarjakuvissa tekstin yhdistäminen kupliin ei ole aina ollut ihan helppoa.

Ennen vanhaan piirroskuvan valmistelu sanomalehtirotaation painosylinterille oli monimutkainen prosessi. ”Ennen vanhaan” tarkoittaa tässä karkeasti aikaa 1800-luvun lopulta aina 1960-luvun jälkipuoliskolle saakka. Sarjakuvan tapaisen aineiston painovalmiiksi saattaminen ei ollut mikään ihan yksinkertainen proseduuri.

En tiedä varmasti missä muodossa suomalaiset sanomalehdet 1930-luvulla saivat ulkomaalaiset sarjakuvansa. Luultavimmin ne postitettiin painomateriaalin levitysyhtiön eli syndikaatin kautta reprokameravedoksina tai kenties kuvalaattoina.

Reprokamera 1900-luvun alusta.

Kauan ennen toimiston pöydälle mahtuvien kuvaskannereiden aikaa piirrosten ja valokuvien jäljentämiseksi ja pienentämiseksi painoa varten tarvittiin pienen henkilöauton kokoisia reprokameroita pimiöineen. Tällaisella laitteella voitiin jäljentää piirroskuva joko lasi- tai filminegatiiville, tai tuottaa siitä paperinen vedos.

Repron tuottaman fototypia-kuvanegatiivin avulla valotettiin sitten metallinen kuvalaatta. Tällainen levy oli yleensä sinkkiä. Valoherkäksi kemiallisesti käsitelty laatta valotettiin filmin läpi, jolloin filmin valoa läpäisemättömät alueet tekivät levyn näiltä kohdin alttiiksi syövytykselle. Levyt upotettiin näet valotuksen jälkeen typpihappoliuokseen, jolloin levyn valottumattomat kohdat syöpyivät kuopalle.

Kuvalaatan valmistaminen ei ollut sekään ihan heittämällä tehty. Yksityiskohdista riippuen laatan kuva-alaa saattoi joutua joiltakin osin suojaamaan erilaisin menetelmin ja syövyttämään sitä useita kertoja. Hienosäätöä voitiin kuvalaatalle tehdä vielä erityisellä jyrsinlaitteella, jonka avulla saatiin asiaankuulumattomat kohdat tarkasti pois.

Tällainen kuvalaatta ei tietenkään sellaisenaan soveltunut vielä painamiseen, vaan se vietiin painokehilöön eli aseteltiin ladelman yhteyteen taittoon. Tällaisesta sivutaitosta tehtiin vielä pahvinen stereotypia-matriisi. Sen avulla valettiin tinaseoksesta painokonetta varten muodoltaan kaareva painolevy, joka asennettiin painokoneen sylinterille. Mikäli sarjakuvassa oli vielä värejä, piti jokaista osaväriä varten tehdä omat kuvalaattansa samalla tavalla.

Sanomalehden kuvalaattaosasto oli iso – sitä isompi, mitä enemmän lehdessä oli kuvia – ja jatkuvasti työn touhussa. Laitteet olivat äänekkäitä, aineet myrkyllisiä ja kuvalaatat painavia. Se oli teollisuutta se!

Oheisesta Helsingin Sanomissa 11.1.1940 julkaistusta Mikki-stripistä voisi uskaliaasti päätellä sen tulleen lehteen kuvalaattana. Sarjaa on jouduttu kaventamaan, että se mahtuisi sille varattu tilaan. Se on tehty ronskisti leikkaamalla kakkosruudusta pala pois. Leikkauskohta erottuu lähikuvasta hyvin. Kuvalaattaosastolla on joku käyttänyt laattojen katkomiseen tarkoitettua leikkuria. Luultavasti siitä on jouduttu myös leikkaamaan tai jyrsimään pois alkuperäinen teksti, jonka jälkeen suomenkielinen irtokirjakkein tai linotype-koneella tehty ladelma on taitossa aseteltu paikoilleen.

Toisesta Hesarin Mikki-stripin esimerkistä on poistettu ilmeisesti jyrsimällä kaksi detaljitekstiä, mutta jätetty ne sitten tyhjiksi. Lisäksi kuplaan ladottu teksti on vinossa ja ruutua jälleen leikattu. Mikäli sarjat olisivat tulleet lehteen paperivedoksina, olisi lehden graafikko voinut tekstata käsin kaikki strippiin tulevat tekstit tähän vedokseen, jonka jälkeen siitä olisi tehty painolaatta lehden omalla kuvalaattaosastolla.

Kuvalaattoja on myöhempinä aikoina voitu kemigraafisten keinojen lisäksi valmistaa monilla muillakin tavoilla. Oheinen kuvanäyte Davy Crockett -lehdestä vuodelta 1959 on erikoinen tapaus. Kyseinen julkaisu aiheutti itsessäni sen verran hämmennystä, että se oli pakko poimia divarista talteen. Piirrosviivoissa nimittäin erottuu pikseliä! Mitä ihmettä, pikseliä vuonna 1959?! En voi olla täysin varma, miten kyseisen lehden painopinta on saatu aikaan, mutta hyvänä arvauksena uskallan arvoida kuvalaattojen valmistuneen jonkinlaisella automaattisella kuvalaattojen kaiverruskoneella.

”Pikselit” erottuvat lähikuvassa erityisen hyvin.

Siinä on kyse sähkömekaanisesta menetelmästä, jossa tällaisen laitteen kaiverrusneulaa ohjailevat erityisen valokennon tuottamat sähkösysäykset. Se on siis eräänlainen analoginen skanneri joka tulostaa kuvan kaivertamalla sen muoviselle tai metalliselle laatalle. Kaiverrin siis joko ottaa palan laatasta pois tai sitten ei – 0 tai 1. Kaiverrin käsittelee laatan juovittain, linja linjalta. Jos laitteen tarkkuus tai linjatiheys ei ole riittävä, saadaan – niin! – pikselöityneen näköistä viivaa, joka erottuu etenkin kaarevissa ja kaltevissa viivoissa. Veikkaisin Davy Crockettin kuvien tehdyn tällä tavalla.

Tämä ”protopikseli” näkyy myös lehden kupliin ladotussa tekstissä, joten laatat on tehty varmasti Suomessa. Ehkä säästösyistä tai kiireessä on kaiverrettu alhaisella linjatiheydellä, tai sitten ei vain ole välitetty – onhan kyseessä pelkkä kertakäyttöviihde ja sarjakuva. Yleisimpiä kaiverruslaitteita tuohon aikaan olivat saksalaisen Hellin Klischograph ja sveitsiläinen Elgrama.

Klischograph-kaiverruskone.

Kiinnostuneille kerrottakoon, että kyseinen näyte on tarinasta Davy Crockett ja Taikurimestari (Davy Crockett & the Master of Magic) ja sen piirtäjä on brittiläinen D.C. Eyles (1902–1974).

Painotekniikan kehittyminen toi offset-painatuksen sanomalehtiinkin 1960-luvun kuluessa. Enää ei siis käytetty kohopainomenetelmiä. Kuvat ja valoladonnan avulla tehdyt tekstit asemoitiin paperisina vahaksella taittopohjaan. Siitä kuvatun filmin avulla valotettiin lehden painopelti, joka oli ohuehkoa taipuisaa metallia. Painokoneessa kumiteloilta pellille siirtyvä painoväri tarttui vain osaan painopellistä ja tuotti paperille kuvan painopinnasta.

Kuvien tekeminen ja käyttö painoa varten helpottui, mutta mutkansa ja monet vaiheensa oli siinäkin. Käännössarjakuvien ohuimmat viivat katosivat jonnekin matkan varrelle. Suomeen asti saapuneet sarjakuvat oli yleensä reprokuvattu jo pariin kolmeen kertaan. Ensin niistä tietenkin oli tehty kotimaassaan painofilmit tai vedokset. Ne kulkeutuivat pohjoismaisten yhteispainatusten aikoina Suomeen yleensä Ruotsin kautta. Sarjakuvalehtien toimitukset saivat ne epäilemättä useimmiten ruotsinkielisinä ja jälleen kerran reprokameran kautta käyneinä.

Esimerkiksi ruotsalaisessa Semic-yhtiössä koottiin sanomalehtisarjoista 1960-80-lukujen aikana lehtiä, ja sitä varten ne piti taittaa uudelleen leikkaa ja liimaa -menetelmällä. Saksitut ja ruotsiksi käännetyt sivut kuvattiin filmille painatusta varten. Näistä tehdyt vedokset saapuivat sitten Suomeen ja ne piti tietysti kääntää ja kuvata vielä kerran. Mikäli reprokameran käyttäjä ei ole tarkkana, voi jokaisessa vaiheessa kadota viivoja. Jos kameran tarkennus ei ole kohdallaan saattaa osa viivoista paksuuntua ja kaikkein ohuimmat puolestaan katoavat taivaan tuuliin.

Korkeajännityssarjan Murha olympialaisissa -sarjan sivu alkuperäisenä ja suomalaisena versiona.

Jokainen Shokki-lehtiä 1970-luvulla lukenut muistaa, miten kauhistuttavia ne tarinat olivat, kun sitä hirviötä ei edes kunnolla erottanut. Nykyaikana tehdyt uusintapainokset paljastivat, että painotekniikka oli vain tehnyt tepposensa ja sarjakuvista pelottavampia kuin ne oikeasti olivatkaan. Selkeästi ja terävästi painetuissa sarjoissa näkyi yhtäkkiä kaikki. Tuhnuisessa mustassa pimeydessä, jossa alun perin olivat näkyneet vain kiiluvat silmät, erottuikin nyt kokonainen hirviö. Se oli paljon säälittävämpi ja vähemmän pelottava kuin se, jonka mielikuvitus oli luonut. Kuvien moninkertainen reproaminen ja kehnolle paperille painaminen oli tehnyt sävykkäistä, vesivärein laveeratuista kuvista mustanharmaata tukkoista muhjua.

Täytyy muistaa, ettei huonossa painojäljessä useimmiten ole kyse itse painamisen prosessista vaan prepress-työvaiheiden aikana tehdyistä virheistä ja huonoista valinnoista. Painajaparka ei saa niitä viivoja takaisin vaikka kuinka haluaisi. Värinkohdistus onkin sitten toinen juttu.

Värillisessä painossa käytetään yleensä neljää väriä, syaania (c), magentaa (m), keltaista (y) ja mustaa (k). Vanhoissa sarjakuvalehdissä värit ovat useinkin heilahtaneet pahasti pois paikoiltaan, eli niiden kohdistus on päin prinkkalaa. Kyse voi olla painajan piittaamattomuudesta, mutta myös painopinnan valmistajan asemointivaiheessa tekemästä virheestä. Normaalisti tavallisissa lehdissä tällainen olisi korjattu ja säädetty paikoilleen, mutta etenkin vanhemmissa sarjakuvalehdissä tämä on, ei nyt aivan jokapäiväinen, mutta melko yleinen vaiva.

Oheinen esimerkki on aika tyypillinen sarjakuvalehtiä vuosikymmenten ajan vaivannut kohdistusvirhe. Näyte on Seikkailusarjat-nimisestä lehdestä, sen numerosta 1/1953. Amerikkalaisesta Fawcett-kustantamon Hopalong Cassidy -lehdestä peräisin oleva tarina on painettu vieläpä pelkästään kahdella värillä. Aineistosta on jätetty pois keltainen painopelti. Lisäksi suomalaisessa lehdessä käytetyt sininen ja punainen eivät ole perinteisiä kirjapainon syaani ja magenta -värejä. Suomalaisen painoksen kirkas punainen ja vahva sininen tuottavat päällekkäin painettuna melkein mustaa sävykkään violetin sijaan ja kuva menee näiltä osin tukkoon. Kohdistusvirhe lisää kuvan sekavuutta entisestään. Nykyaikana tällaiset huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä johtuvat virheet ovat hyvin harvinaisia.

Lähikuva kohdistusvirheestä.

Mutta laadukkaampia sarjakuviahan on aina painettu ja kohdeltu paremmin, eikö vain? Edeltävät esimerkit ovat sanomalehtirotaatiosta tai halvoista bulkkina tuotetuista lehdistä. Ei kai klassikoita nyt sentään ole kohdeltu samalla tavalla. Albumit on aina painettu hyvin. Onhan? Pääsääntöisesti kyllä, mutta…

Ikävimmin sarjakuvia ovat paradoksaalisesti käsitelleet juuri itse niiden levittäjät. Varsinkin sanomalehtisarjoista on liikkeellä syndikaattien itsensä toimittamina tavattoman huonolaatuisia versioita. Originaalipiirrokset on vuosikymmenien saatossa heitetty roskiin, poltettu tai ne ovat muuten vain ”mystisesti” kadonneet. Tallella olevat vedokset ovat joko kopion kopioita tai näin nykyaikana huonosti digitoituja.

Kustannusyhtiö Semic julkaisi 1970-luvulla kahdeksan albumillista Hal Fosterin hienoa Prinssi Rohkea -klassikkosarjaa. Harmi vain, että syndikaatilta saatu aineisto oli laadultaan melko kehnoa ja huonosti väritettyä. Suurin osa hienoista piirrosviivoista oli kadonnut ja väritys oli tehty ”suurpiirteisesti”.

Prinssi Rohkea, alkuperäinen ja suomalainen painos.

Joskus aikoinaan Semic tekstautti sarjakuvansa, mutta joskus vain ronskisti latoi kuplat isoin pölkkykirjaimin jollakin groteskilla kirjasintyypillä. Muinoin 1960- ja -70 –luvuilla oli tapana vieläpä leikata kuvaruutujen yläosa kokonaan irti ja tekstata dialogi tekstaajan piirtämiin uusiin kupliin. Jos jotain kuva-alueeseen kuuluvaa piti siinä yhteydessä piirtää uudelleen, se tehtiin joskus aika kömpelösti.

Kaikkina aikoina sarjakuvien painamisessa ja julkaisemisessa on ollut omat sudenkuoppansa ja ongelmansa. Se, että jotain ei ole katsottu tarpeelliseksi hoitaa oikein, on ollut pelkkä arvostuskysymys.

Voisin vielä kirjoittaa jotain digitaalisesta työnkulusta ja siihen liittyvistä virheistä ja ongelmista, mutta se saa jäädä johonkin toiseen kertaan.

  • Kuvalähteet: Wikipedia, Hendell & Vuorio: Kirja ja kirjapainotaito (Otava 1942), Virusmäki: Graafinen tietokirja (WSOY 1960).

Video: Katso restauroitu Klischograph-kone toiminnassa.

Kun kirja on valmis?

Pitkään valmisteltu Disney-sarjakuvien historia on lopultakin saatu painosta! Jykevässä opuksessa on lähes neljäsataa sivua. Tuntuupa oudolta, kun se on nyt lopultakin tuossa. Helteestä hikisten näppieni ulottuvilla. Pitänee tässä sitten vähän vilkuilla taaksepäin, katsoa mitä hemmettiä tässä on tullut tehtyä.

Kolmen vuoden aikana olen saanut aikaiseksi kuusi sarjakuva-aiheista kirjaa, jotka olen läväyttänyt oheiseen yhteiskuvaan. Potretista puuttuu yksi aikaisempi alun perin omakustanteena vuonna 2009 julkaistu Kirjoituksia Koipeliinista, Maaronista ja Mytekistä sekä muista tunnetuista sarjakuvista. Tavallaan sekin kuuluisi tuohon samaan sakkiin, sillä Kustantamo Helmivyö julkaisi siitä täydennetyn ja revisoidun laitoksen vuonna 2018.

Valtaosa kirjoistani käsittelee Disney-sarjakuvia. Se ei ole ihme, sillä julkaisin parinkymmenen vuoden ajan ankismiin ja barksismiin keskittynyttä fanzine-julkaisua Ankkalinnan Pamausta. Osa noiden kirjojen teksteistä onkin vetäisty näistä lehtiartikkeleista, mikä osaltaan selittää tämän nopean julkaisutahdin.

Eniten uutta tekstiä on kuitenkin Disney-sarjakuvien historiassa, vaikka senkin runko ja perusta löytyy aiemmista artikkeleistani. Siinä on kaikki, voisi korskeasti sanoa, vaikka samanaikaisesti hyvin tietää, ettei se voi pitää paikkaansa. Disneyn sarjakuvat on aihealueena niin suunnattoman laaja, että joitakin rajauksia on pakostakin pitänyt tehdä. Toivon mukaan kaikki olennainen ja merkittävä on saatu mukaan.

Mutta nyt kun olen käyttänyt yli kaksi vuosikymmentä Disney-sarjakuvista, Barksista ja Ankkalinnasta kirjoittamiseen tulee pakostakin jo miettineeksi, osaako – tai haluaako – sanoa aiheesta enää mitään. Tämä sama tunne on käväissyt mielessä jo aiemminkin, mutta tämän Disney-sarjakuvia käsittelevän kokonaisesityksen tekeminen tuntui silti obligatoriselta. Nyt se on tehty. Jatkanko samalla tiellä, sukellanko syvemmälle aiheeseen, vai käännynkö toisaalle?

Tunnustan: en ole mikään iso Disney-fani. En ole keräillyt Disneyn elokuvaklassikoita, enkä ole edes nähnyt niitä kaikkia! En omista täydellistä Aku Ankka -kokoelmaa. Seinilläni ei ole kehystettyjä Disney-leffojen animaatiokalvoja, tai muuta alkuperäistaidetta. Olen sarjakuvan ystävä, ja sarjakuvan yleisesti, Barksin ja Gottfredsonin ja muutaman muun Disney-piirtäjän työt ovat vain osa kirjastoni valikoimaa. Hyvin tärkeä, rakas ja oleellinen osa toki.

Kaikesta tästä huolimatta keskityin kirjoittamaan erityisesti Disneyn sarjakuvista. Miksi? Se todennäköisesti johtuu siitä, että Barksin Aku oli yksi aivan ensimmäisiä sarjakuvalukemistojani. Barksin Vanhan linnan salaisuus johdatti minut sarjakuvan pariin. Pelkkä kiitollisuudenvelka tästä ei kuitenkaan saanut minua kirjoittamaan Barksista. Se oli hänen ylivertainen taituruutensa ja tarkkuutensa sarjakuvan tekijänä. Ja onneksi Barks, koska muuten sarjakuvat olisivat voineet jäädä lapsuuteen ja tekisin jotain aivan muuta – something completely different.

Mitä teen seuraavaksi? Jotain sarjakuvaan liittyvää se on, Disneytä tai ei.

”Poppamiehen hampaaton leuka vavahti”

Olen keräillyt jonkin verran vanhoja nuortenkirjoja 1930-50 -luvuilta. Lähinnä niiden kansikuvien takia. Erityisesti olen haalinut niitä, joissa on Ami Hauhion tai Poika Vesannon tekemiä kansikuvia. Toivo Fahleniuskin kelpaa ja muutamat muutkin, valintakriteerit ovat melko subjektiivisia ja ailahtelevia.

Monissa vanhoissa kansikuvissa on tietynlaista fjongaa. Erityisesti suosin eksoottisia seikkailuja ja scifiä. Ja miksei dekkareitakin, Marton Taigan ja Outsiderin kirjoittamia, jotka eivät sitten ihan nuorten kirjoja olekaan.

Toisinaan myös jopa luen ostamiani kirjoja! Kiinnostaahan se millaista kamaa kasvavalle nuorisolle joskus 40-luvulla on tarjottu. Etenkin 30- ja 40-luvuilla, mutta vielä 50-luvullakin, on nuorille pojille heitetty hurmahenkisen isänmaallista tavaraa. Kirjoja joissa on käsitelty heimosotia tai muita historiallisia aiheita, sellaisia joissa suomalaiset kunnostautuvat vainolaisten kurmoottamisessa.

Lauri Mannisen kansikuva. Karjalaiset estävät ryssän pääsyn mailleen.
Lauri Mannisen kansikuva. Karjalaiset estävät ryssän pääsyn mailleen.

Etenkin eksoottisissa seikkailuissa mennään joskus aika sameilla vesillä. Ulkomaalaisia kaukomaiden kieroilevia konnia pujopartoineen, vinoine silmineen, tai mustine nahkoineen. Juonittelevia arabeja, kiduttavia kiinalaisia, lapsellisia afrikkalaisia.

Sellainen on Selim Tapolan 1947 kirjoittama Jalomieliset kostajat. Tämän kirjan kansi ei ole Vesantoa tai Hauhiota. Tämä hieman kömpelön oloinen kansimaalaus on tamperelaisen Pentti ”Penalehto” Lehdon (1924—2007) tekemä. Opus lienee tullut napattua divarin hyllystä aiheensa perusteella (tai sitten se on ollut hyvin halpa).

Selim Tapola Jalomieliset kostajatNykysilmin luettuna Jalomieliset kostajat on monin paikoin melko rasistinen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin 1800-luvun loppuun, Afrikan mantereelle Ugandaan, Mengon ilmeisestikin anglikaanisen lähetysaseman ympäristöön. Kristinusko, islam ja afrikkalaisten kantauskonto kamppailevat keskenään. Kirjalla on historiallinen perusta. Tuohon aikaan noilla alueilla oli toistuvia aseellisia konflikteja, joiden osapuolina olivat muslimien, katolisten, anglikaanisten ja alkuasukkaiden ryhmät. Britti-imperiumin kolonisaatiokampanja oli käynnissä.

Kirjan ainoat todella hyvät ihmiset ovat valkoisia kristittyjä. Seikkailun päähenkilöt ovat Pekka ja Jussi Kankare, ”neekereiden” tappaman lähetyssaarnaja Jaakko Kankareen teini-ikäiset pojat. He ovat nohevia, neuvokkaita ja oikeamielisiä ja auttavat jopa pahoin haavoittunutta ”neekerikuningas” Mvangaa, vaikka tämä oli halunnut tappaa heidät.

Orvoiksi jääneiden poikien holhoojana toimii Dale Collins, englantilainen rehti ja reipas (totta kai) lähetyssaarnaaja.

Edellämainittu Mvanga on Ugandan ”neekerivaltion” kuningas, ailahteleva, ilkeä ja väkivaltainen ”laiska roisto”, joka vihaa kristittyjä. Hän on alkuunpannut vuosien aikana useita kristityiksi kääntyneiden alkuasukkaitten vainoja. Mainittakoon että Mvanga perustuu todelliseen henkilöön (Kabaka (=kuningas) Mwanga), mutta totuus ei ollut ihan noin yksinkertainen.

Bawa on laiskan kuninkaan laiska veli, jota Mvanga sortaa ja pitää kotiarestissa kurjassa olkimajassa. Mvanga juottaa tälle runsaasti malafuuta ”neekerien palmuviiniä”, pitääkseen mahdollisen vallananastajan tyytyväisessä tokkurassa.Jalomieliset kuva 1

Abu ben Hadra on kopea ja ylhäisesti käyttäytyvä muhamettilainen arabi, joka on vähän väliä haromassa harvaa partaansa. Kiero ja salaperäinen juonittelija ajaa lähinnä omia etujaan ja tietysti islamia. Edessä päin hän on niin ystävää, mutta kyhäilee heti selän takana omia siirtojaan. Hadran ainoana motiivina on ajaa kristityt pois, jotta voisi sitten myydä kaikki neekerit orjiksi ja nousta itse Ugandan hallitsijaksi. (Itse asiassa tässä pitäisi varmaan puhua Bugandan kuningaskunnasta, joka on 52 klaanin yhteenliittymä. Se oli 1700-luvulta 1900-luvulle asti laaja keskisen Afrikan kuningaskunta.)

Poppamies Wagara, vanha ryppyinen ukko, kieroilee Abu ben Hadran kanssa saadakseen takaisin asemansa yhteisönsä arvostettuna tietäjänä, eli haluaa palauttaa ”taikauskon” kristinuskon tilalle.

Myöhemmin kirjan aikana mukaan tulee myös häikäilemätön norsunluunhaalija Don Miguel, joka on silkka varas ja selvästikin katolinen, eli ei niin hyvä ihminen kuin lähetysaseman luterilaiset protestantit.

Erikoista kyllä, mustat afrikkalaiset eivät tässä kirjassa puhu mitään pidgin-tyyppistä hoonosoomi-mongerrusta, vaan ihan hyvää kirjakieltä. Mainitaan kyllä että ”Mvanga ei kyennyt sanaköyhällä kielellään selittämään, kumpaan olkapäähän luoti oli osunut.”

Jos Teuvo Hakkaraisen sukupolvi kasvoi tällaisia lukiessa ei mikään ihme että mielessä kummittelee kuva tornissa lollottavista neekeri-poppaukoista.

Jalomieliset kuva 3

Jalomieliset kuva 2 Jalomieliset kuva 4

Jalomieliset kuva 5