Kun kirja on valmis?

Pitkään valmisteltu Disney-sarjakuvien historia on lopultakin saatu painosta! Jykevässä opuksessa on lähes neljäsataa sivua. Tuntuupa oudolta, kun se on nyt lopultakin tuossa. Helteestä hikisten näppieni ulottuvilla. Pitänee tässä sitten vähän vilkuilla taaksepäin, katsoa mitä hemmettiä tässä on tullut tehtyä.

Kolmen vuoden aikana olen saanut aikaiseksi kuusi sarjakuva-aiheista kirjaa, jotka olen läväyttänyt oheiseen yhteiskuvaan. Potretista puuttuu yksi aikaisempi alun perin omakustanteena vuonna 2009 julkaistu Kirjoituksia Koipeliinista, Maaronista ja Mytekistä sekä muista tunnetuista sarjakuvista. Tavallaan sekin kuuluisi tuohon samaan sakkiin, sillä Kustantamo Helmivyö julkaisi siitä täydennetyn ja revisoidun laitoksen vuonna 2018.

Valtaosa kirjoistani käsittelee Disney-sarjakuvia. Se ei ole ihme, sillä julkaisin parinkymmenen vuoden ajan ankismiin ja barksismiin keskittynyttä fanzine-julkaisua Ankkalinnan Pamausta. Osa noiden kirjojen teksteistä onkin vetäisty näistä lehtiartikkeleista, mikä osaltaan selittää tämän nopean julkaisutahdin.

Eniten uutta tekstiä on kuitenkin Disney-sarjakuvien historiassa, vaikka senkin runko ja perusta löytyy aiemmista artikkeleistani. Siinä on kaikki, voisi korskeasti sanoa, vaikka samanaikaisesti hyvin tietää, ettei se voi pitää paikkaansa. Disneyn sarjakuvat on aihealueena niin suunnattoman laaja, että joitakin rajauksia on pakostakin pitänyt tehdä. Toivon mukaan kaikki olennainen ja merkittävä on saatu mukaan.

Mutta nyt kun olen käyttänyt yli kaksi vuosikymmentä Disney-sarjakuvista, Barksista ja Ankkalinnasta kirjoittamiseen tulee pakostakin jo miettineeksi, osaako – tai haluaako – sanoa aiheesta enää mitään. Tämä sama tunne on käväissyt mielessä jo aiemminkin, mutta tämän Disney-sarjakuvia käsittelevän kokonaisesityksen tekeminen tuntui silti obligatoriselta. Nyt se on tehty. Jatkanko samalla tiellä, sukellanko syvemmälle aiheeseen, vai käännynkö toisaalle?

Tunnustan: en ole mikään iso Disney-fani. En ole keräillyt Disneyn elokuvaklassikoita, enkä ole edes nähnyt niitä kaikkia! En omista täydellistä Aku Ankka -kokoelmaa. Seinilläni ei ole kehystettyjä Disney-leffojen animaatiokalvoja, tai muuta alkuperäistaidetta. Olen sarjakuvan ystävä, ja sarjakuvan yleisesti, Barksin ja Gottfredsonin ja muutaman muun Disney-piirtäjän työt ovat vain osa kirjastoni valikoimaa. Hyvin tärkeä, rakas ja oleellinen osa toki.

Kaikesta tästä huolimatta keskityin kirjoittamaan erityisesti Disneyn sarjakuvista. Miksi? Se todennäköisesti johtuu siitä, että Barksin Aku oli yksi aivan ensimmäisiä sarjakuvalukemistojani. Barksin Vanhan linnan salaisuus johdatti minut sarjakuvan pariin. Pelkkä kiitollisuudenvelka tästä ei kuitenkaan saanut minua kirjoittamaan Barksista. Se oli hänen ylivertainen taituruutensa ja tarkkuutensa sarjakuvan tekijänä. Ja onneksi Barks, koska muuten sarjakuvat olisivat voineet jäädä lapsuuteen ja tekisin jotain aivan muuta – something completely different.

Mitä teen seuraavaksi? Jotain sarjakuvaan liittyvää se on, Disneytä tai ei.

”Poppamiehen hampaaton leuka vavahti”

Olen keräillyt jonkin verran vanhoja nuortenkirjoja 1930-50 -luvuilta. Lähinnä niiden kansikuvien takia. Erityisesti olen haalinut niitä, joissa on Ami Hauhion tai Poika Vesannon tekemiä kansikuvia. Toivo Fahleniuskin kelpaa ja muutamat muutkin, valintakriteerit ovat melko subjektiivisia ja ailahtelevia.

Monissa vanhoissa kansikuvissa on tietynlaista fjongaa. Erityisesti suosin eksoottisia seikkailuja ja scifiä. Ja miksei dekkareitakin, Marton Taigan ja Outsiderin kirjoittamia, jotka eivät sitten ihan nuorten kirjoja olekaan.

Toisinaan myös jopa luen ostamiani kirjoja! Kiinnostaahan se millaista kamaa kasvavalle nuorisolle joskus 40-luvulla on tarjottu. Etenkin 30- ja 40-luvuilla, mutta vielä 50-luvullakin, on nuorille pojille heitetty hurmahenkisen isänmaallista tavaraa. Kirjoja joissa on käsitelty heimosotia tai muita historiallisia aiheita, sellaisia joissa suomalaiset kunnostautuvat vainolaisten kurmoottamisessa.

Lauri Mannisen kansikuva. Karjalaiset estävät ryssän pääsyn mailleen.
Lauri Mannisen kansikuva. Karjalaiset estävät ryssän pääsyn mailleen.

Etenkin eksoottisissa seikkailuissa mennään joskus aika sameilla vesillä. Ulkomaalaisia kaukomaiden kieroilevia konnia pujopartoineen, vinoine silmineen, tai mustine nahkoineen. Juonittelevia arabeja, kiduttavia kiinalaisia, lapsellisia afrikkalaisia.

Sellainen on Selim Tapolan 1947 kirjoittama Jalomieliset kostajat. Tämän kirjan kansi ei ole Vesantoa tai Hauhiota. Tämä hieman kömpelön oloinen kansimaalaus on tamperelaisen Pentti ”Penalehto” Lehdon (1924—2007) tekemä. Opus lienee tullut napattua divarin hyllystä aiheensa perusteella (tai sitten se on ollut hyvin halpa).

Selim Tapola Jalomieliset kostajatNykysilmin luettuna Jalomieliset kostajat on monin paikoin melko rasistinen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin 1800-luvun loppuun, Afrikan mantereelle Ugandaan, Mengon ilmeisestikin anglikaanisen lähetysaseman ympäristöön. Kristinusko, islam ja afrikkalaisten kantauskonto kamppailevat keskenään. Kirjalla on historiallinen perusta. Tuohon aikaan noilla alueilla oli toistuvia aseellisia konflikteja, joiden osapuolina olivat muslimien, katolisten, anglikaanisten ja alkuasukkaiden ryhmät. Britti-imperiumin kolonisaatiokampanja oli käynnissä.

Kirjan ainoat todella hyvät ihmiset ovat valkoisia kristittyjä. Seikkailun päähenkilöt ovat Pekka ja Jussi Kankare, ”neekereiden” tappaman lähetyssaarnaja Jaakko Kankareen teini-ikäiset pojat. He ovat nohevia, neuvokkaita ja oikeamielisiä ja auttavat jopa pahoin haavoittunutta ”neekerikuningas” Mvangaa, vaikka tämä oli halunnut tappaa heidät.

Orvoiksi jääneiden poikien holhoojana toimii Dale Collins, englantilainen rehti ja reipas (totta kai) lähetyssaarnaaja.

Edellämainittu Mvanga on Ugandan ”neekerivaltion” kuningas, ailahteleva, ilkeä ja väkivaltainen ”laiska roisto”, joka vihaa kristittyjä. Hän on alkuunpannut vuosien aikana useita kristityiksi kääntyneiden alkuasukkaitten vainoja. Mainittakoon että Mvanga perustuu todelliseen henkilöön (Kabaka (=kuningas) Mwanga), mutta totuus ei ollut ihan noin yksinkertainen.

Bawa on laiskan kuninkaan laiska veli, jota Mvanga sortaa ja pitää kotiarestissa kurjassa olkimajassa. Mvanga juottaa tälle runsaasti malafuuta ”neekerien palmuviiniä”, pitääkseen mahdollisen vallananastajan tyytyväisessä tokkurassa.Jalomieliset kuva 1

Abu ben Hadra on kopea ja ylhäisesti käyttäytyvä muhamettilainen arabi, joka on vähän väliä haromassa harvaa partaansa. Kiero ja salaperäinen juonittelija ajaa lähinnä omia etujaan ja tietysti islamia. Edessä päin hän on niin ystävää, mutta kyhäilee heti selän takana omia siirtojaan. Hadran ainoana motiivina on ajaa kristityt pois, jotta voisi sitten myydä kaikki neekerit orjiksi ja nousta itse Ugandan hallitsijaksi. (Itse asiassa tässä pitäisi varmaan puhua Bugandan kuningaskunnasta, joka on 52 klaanin yhteenliittymä. Se oli 1700-luvulta 1900-luvulle asti laaja keskisen Afrikan kuningaskunta.)

Poppamies Wagara, vanha ryppyinen ukko, kieroilee Abu ben Hadran kanssa saadakseen takaisin asemansa yhteisönsä arvostettuna tietäjänä, eli haluaa palauttaa ”taikauskon” kristinuskon tilalle.

Myöhemmin kirjan aikana mukaan tulee myös häikäilemätön norsunluunhaalija Don Miguel, joka on silkka varas ja selvästikin katolinen, eli ei niin hyvä ihminen kuin lähetysaseman luterilaiset protestantit.

Erikoista kyllä, mustat afrikkalaiset eivät tässä kirjassa puhu mitään pidgin-tyyppistä hoonosoomi-mongerrusta, vaan ihan hyvää kirjakieltä. Mainitaan kyllä että ”Mvanga ei kyennyt sanaköyhällä kielellään selittämään, kumpaan olkapäähän luoti oli osunut.”

Jos Teuvo Hakkaraisen sukupolvi kasvoi tällaisia lukiessa ei mikään ihme että mielessä kummittelee kuva tornissa lollottavista neekeri-poppaukoista.

Jalomieliset kuva 3

Jalomieliset kuva 2 Jalomieliset kuva 4

Jalomieliset kuva 5