Alixin ensimmäinen seikkailu

Laitetaanpa tähän lisää vanhempia sarjakuva-arvosteluja. Tämä ilmestyi aikanaan Sarjainfossa. WSOY julkaisi Jacques Martinin Alixia kahdeksan albumia vuosina 1974-75. Apollo täydensi sarjaa 2009-15 yhdeksällä albumilla. Jacques Martin toimi Hergén apulaisena ja piirsi monia muitakin sarjakuvia. Ehkä kirjoitan niistä joskus.

Arviokuva Alix peloton kansiJacques Martin:
Alix peloton
Suomentanut Sami Kesti
Apollo 2015

Apollo on julkaissut historiallisen rariteetin. Alix peloton on Jacques Martinin ensimmäinen Alix-tarina. Se ilmestyi belgialaisessa Tintin-lehdessä jatkosarjana vuosina 1948—1949.

Tarina alkaa 53 eKr. parthialaisen Khorsabadin kaupungin porteilta. Roomaa hallitsi tuohon aikaan kolmen miehen, Caesarin, Pompeijuksen ja Crassuksen triumviraatti. Crassuksen armeija oli sotaretkellä Parthiassa. Alixin astuessa näyttämölle on tämä pelkkä Khorsabadin palatsiin orjaksi joutunut pelokas gallialainen nuorukainen, kaukana myöhempien albumien neuvokkaasta sankarista.

Alix on vanhanaikaisten poikakirjojen tapaan eräänlainen kasvu- ja selviytymistarina. Ruipelomainen Alix joutuu jatkuvasti kiperiin paikkoihin, jotka tietysti karaisevat häntä. Heti alkuun Alix jätetään sidottuna ilmiliekeissä palavaan palatsiin. Hän saa tuta vallihaudan krokotiilit, susilauman hyökkäyksen, maanjäristyksen, hän kohtaa merirosvot, ottaa osaa kilpa-ajoihin, gladiaattoritaisteluihin… lopulta Alix päätyy roomalaisen ylimyksen Honorus Gallan adoptoimaksi ja kerää matkalla niin ystäviä kuin vihamiehiäkin, ja ystävystyypä vielä itsensä Caesarin kanssa. Tarina etenee vikkelästi tilanteesta toiseen, mutta onnistuu olemaan suhteellisen viihdyttävä ja kiinnostavakin.

alix9_sivu4_isoPiirroksellinen ote on tässä vielä hieman horjuvaa, joskin hyvin yksityiskohtaista. Historiallinen tarkkuuskin on vielä hakusessa. Martin piirsi esimerkiksi tarinaansa Rodoksen kolossin täydessä loistossaan, vaikka se oli sortunut jo 220 luvulla eaa.

Apollon julkaisema versio perustuu Castermanin vuonna 1973 julkaisemaan uusintapainokseen. Sen vuoksi tässä on uudelleen piirretty kansikuva ja sen sarjanumerointikin on 9. Väritys on myös uusittu ja selitystekstejäkin on hieman tiivistetty, mikä on voinut tehdä tarinan seuraamiselle vain hyvää.

Mainokset

Uusvanha Piko ja Fantasio

Émile Bravo
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut: Piko – nuoren sankarin päiväkirja
Suom. Anssi Rauhala
EGMONT, 2010

Schwartz & Yann
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut 2: Tummanvihreä pikkolopoika
Suom. Emilia Melasuo
EGMONT, 2010

Piko, eli Spirou on franko-belgialaisen sarjakuvan ikoneja, mutta meillä Tinttiä heikommin tunnettu. Parhaiten muistetaan Franquinin tekemät seikkailut ja ehkä parivaljakko Tome & Janryn tuoreemmat albumit.

Sarjan loi ranskalainen Robert Velter 1938. Laivastoupseerina laajalti matkustellut Velter tapasi Martin Brannerin (Winnie Winkle eli Kulmalan kaverit) ja oppi tämän apulaisena sarjakuvapiirtäjäksi. Euroopassa puhkeamaisillaan olevan sodan kynnyksellä Velter loi Spirou-lehteä varten oman nimikkosankarin, Moustic-hotellin nuoren pikkolon. Sarjan tekijällä oli omaa kokemusta, sillä hän oli toiminut Lontoossa 16-vuotiaana hotellin hissipoikana.

Sota-aika tai 1930-luvun lopun poliittiset jännitteet eivät sarjassa juurikaan näkyneet, vaan se tarjosi lapsille yksinkertaista eskapistista viihdettä. Spirou-lehti oli parin sotavuoden ajan lakkautettunakin.

Toinen maailmansota pakotti Velterin rintamalle ja luopumaan sarjastaan vuonna 1943. Jatkajaksi tuli ensin Jijé ja sitten Franquin, joka kohotti sarjan suosion huippuunsa. Vaikka hotellipikkolon hommat loppuivat, punainen univormu jäi.

Émile Bravo palauttaa uudessa perinnetietoisessa tulkinnassaan sarjan juurilleen, 1930-luvun lopulle ja liittää sen nyt tiukasti historialliseen kontekstiinsa.

Euroopan jännittynyt tilanne heijastuu brysseliläisten takapihojen lastenleikkeihin asti. Pojanviikareiden jalkapallopeli hajoaa taustoiltaan poliittisiin nujakointeihin. Piko itse on poliittiselta maailmankuvaltaan naiivi, katolisen orpokodin kasvatti, joka albumin mittaan kyllä oppii tiedostamaan ympäröivää maailmaa. Moustic-hotelli puolestaan näyttelee tulevan sodan kannalta merkittävää roolia.

Bravo tiputtelee albumiinsa viittauksia ja muistumia vanhoihin Pikon ja Fantasion seikkailuihin, enimmäkseen sellaisiin joita ei ole suomennettu. Lähimmäksi suomalainen lukija pääsee Kehän kuninkaat -albumissa, johon on koottu Franquinin 40-luvun lopun töitä. Tinttiäkin Bravo tietysti vilauttaa ruutujen välissä.

Schwartzin ja Yannin Tummanvihreä pikkolopoika on kuin jatkoa Bravon albumille, vaikka tekijät eivät tiettävästi tienneet toistensa tekemisistä, ennen albumien ilmestymistä. Nyt toinen maailmansota on jo täydessä vauhdissa, hakaristiliput ovat melkein peittäneet Mousticin julkisivun. Taistelu miehittäjiä vastaan jatkuu maan alla. Onko Piko kollaboraattori vai vastarintamies? Hän palvelee miehittäjiä ja kiillottaa upseerien saappaita, mutta salaa hän puuhailee jotain muuta.

Tummanvihreä pikkolopoika on edeltäjäänsä monikerroksisempi, mutta myös humoristisempi. Bravon Nuoren sankarin päiväkirja uskaltautuu paikoin haikeaksikin. Schwartzin ja Yannin albumin lähtökohta on 1980-luvun Ligne Claire -tyylisuunnan suuren pojan Yves Chalandin kesken jäänyt Piko-albumi. Se näkyy Olivier Schwartzin piirrostyylissä ja Yannin tarinan postmodernissa otteessa. Albumissa on nyt Bravoakin enemmän viittauksia vanhoihin eurooppalaisiin sarjakuviin ja Pikon menneisyyteen. Sivuilla on vilisemällä hahmoja muista sarjakuvista, joista osa tuttuja vain belgialaisille. Onpa siellä joukossa Tintin ohella myös eräs amerikkalainenkin lehtimies.

Albumipari on kiehtovaa luettavaa ranskalais-belgialaisen sarjakuvan historiaa paremmin tunteville, vaikka joitakin faneja sankarikaksikon inhimillistäminen ja henkilökuvan syventäminen saattaakin vieroittaa. Myös sotahistoriaa tarkemmin tuntevat saattavat jälkimmäisestä albumista pitää.

Arvostelu on ilmestynyt aiemmin Sarjainfo-lehden numerossa 149.